Harsuruno 114

TAAS ja EES

TUNTUU SYNNiLTÄ

Laskeudun sivakoilla vilttoa rintaa varoen,
sik-sakkia;
en tahdo lyödä päätäni Lapin mäntyyn.

Hiljaisuuden laulu valuu verkalleen perässäni myötä,
pysähdyn välillä puuskuttamaan,
nuuskuttamaan pihkapitoista ilmaa.

Löysään kaulusta, kohennan lakkia.
Kirjavan rasan selkämykseen pyyhkäisen
"innoostuneen" räkätipan,
en halua olla maalissa Juha Mieto ilman partaa.

Äänettömyys tavoittaa minut, kietoo huntuunsa
ja kavahdan kun kuulen hengitykseni,
sydämen äänen.
Senkö täytistä ne nyt metelöimään alkoivat?
Hiljaisuuden tyyssijassa!

Rykäisy tuntuu synniltä
ja tähyän ympärilleni - aihkien luppoisiin latvoihin;
kuuliko jumalat?

Jäniksen ryökäle tormaa poikki edestäni alaviistosta,
pysähtyy, mutta loikkaa lempohinen - jatkaa matkaa
ennen kuin ehdin huomauttaa sille metelistä.
Repo hipsii hetken päästä - suunta sama.

UPEAA HiLLiNTÄÄ

Lähes lämpimän päivän leppoisasti valuessa ajast'aikaa
antaudun kuuntelemaan wanhan aihkimetsän keskellä,
kone hillittynä sammuksiin.

Kuulen itseni, tintin titityyn, pyyn.
Pyyn?!
Niin totta kuin elän - pyyy-yn. Kyllä.

Vääntelen päätäni, muutun pöllöksi,
enkä ole muka kuulevinaankaan.
Enkä sitten näekkään sitä.
Kehoni aistii tuulen lehahduksen kasvoilla.
Havahdun nokan koputukseen.

Kaksi rakastunutta puuta kihnuttaa toisiaan vasten,
harvakseltaan, ikään kuin ujostellen,
vaikka ovat halanneet toisiaan vuosikymmeniä.
Äkisti vaan ymmärrän;
antavat himonsa yltyä kyltymättömäksi ennen aktia.
Upeaa hillintää suorastaan.

Ens'alkuun, muinoin, hiljaisuuden kuuleminen oli vaikeaa,
piti oikein kuuntelemalla kuunnella että sai jotain irti.

Harvakseltaan valuvat hahtuvat kutittavat nokkaa.
Pidätän hengitystä - tahtoisin niin kuulla
kun lumi sihisee metsän vaimentamassa sisäpiirissä.

AURiNKOLAULU

Sinä harmaassa meressä kelluva oranssi,
kevään hereä ensimorsian harsuisen linnikon alla.

Vihdoinkin rusoinen kultasi väikkyy
aavan päältä häilyvän terhenen lomassa,
siveästi ujostellen,
himmentyen kirkastuen vuoroin;
kuin ikuisuuden tielle johtava majakka
opastamassa sieluja oikeaan suuntaan.

Poimin silmäkulmaani häilyvän autereen seassa
entävän säteen,
käännän kasvoni, keskeytän toimeni;
antaudun
ja annan sen lämmittää mieleni syvimmät,
salaisimmat sopukat pakkasen läpi,
tässä ajassa ja tilassa ja tolassa,
ahavan viilentäissä kiihtynyttä rintaa,
hilliten kohisevaa suonistoa.

Toivon hehkusi ruokkivan uusien asioiden näkemistä;
sallivan niiden ymmärtämistä,
opastavan uusiksi sanoiksi muuttamista

Kohotan käteni tervehdykseen.
Nähty on, kiitän sinua kun jälleen ilmestyit,
se vahvoo mielen odottamaan yötöntä yötä.

PYSÄHDYS

Huuruinen pakkanen valuu hiljaisen,
jäähän juuttuneen järven ylle.

Vastarannan harju sulautuu liukuen äärettömyyteen;
harmaaseen äänettömyyteen,
vailla mitään vaateita,
että pitäisi tehdä jotain.

Aihkit ovat vaiti, mitä nyt joku kirahtaa pakkaselle,
joku toinen - kauempana, paukauttaa vastaan.
Yksinäinen ontuva korppi valittaa luojalleen metelistä.
Vastauksena hiiskumaton hiljaisuus.
Valitusta ei käsitellä.

Horisontin yltä kaareutuva kaje,
kaamoksen jälkeinen ensivalo orastaa parhaansa
päästäkseen outametsää suutelevan usvahunnun läpi.

Kuultavan juuri ja juuri erottaa kellertävänä puuntona
kun luo silmät suljettuna katseen alas tuokioksi,
tai tuijottaa hetkisen tummempaan metsään
ja sitten äkisti nostaa katseensa metsän ylle.

Siellä se on, jossain aikojen päässä - kevät,
ensimmäiset sirkutukset, kettujen öiset konsertit,
kaarneiden lemmen kronkutukset, kosiolennot
ja kuukkelin höpötykset.

ANDANTE

Hitaasti, harvakseltaan pyörähdellen kieppuu höyhen,
kuin ihmisen kepeä ja haihatuksille altis sielu
ajan malttamattomassa virrassa.

Ajelehtii tyhjänpäiväisen ajatuksen
tai joutilaan tuulenhenkäyksen lailla vitkaan;
esteiksi asettuneita koukeroita kiertäin,
näennäisen satunnaisesti,
muina miehinä.

Verkkaan tuo suloinen,
pehmeän lahea hahtuvainen,
pilven hunnusta riipaistu,
tanssii kalvolla;
mokoma keijun sisar.

Kun katselee sen viehättävää lipumista
pitkin tyventä pintaa näkymättömän voiman sylissä,
syntyy hetkessä miellyttävä tunnelma.

Väkisinkin mieleen kirpoaa ajatus
kuinka ihmisen kaltaisen otuksen on ollut ottaminen
kiire riesaksi itselleen ja muille.

Paheeksi jolla joutilaisuudesta
ja kiireettömyydestä on tehty hairahdus
ja joita on harrastettava muilta salaa.

TAAS ja EES

Takaisin kirjahyllyyn TÄSTÄ

TÄSTÄ Takaisin Vuodatukseen

Takaisin Bloggeriin TÄSTÄ

Copyright Harmaasusi © 2oo7. harmaasusi.com on rek.dom.nim.
Kaikki oikeuvet met pijätämmä heti tavoittaissa.
Ynnä riijat ratkasemma iNARissa, Kaamasjoen penkalla, käräjäkivillä.
Leukulla tahi kirvhellä.
Sathen sattuessa katomma koko homman Kievarin laavulla,
hee - sekin on iNARin kinkerpiirissä