Harsuruno 54

TAAS ja EES

ASETELMA

Astelen kuunsiltaa ehtoolla jäällä parhaalla päällä
sillä keväällä aattelen tehdä runon
ja sitä nyt mielessäni punon löytääkseni siihen lumon.

Kuunsäteet asettavat päärmeet tielleni, polkuni varteen.
En ole varma mahdunko onnessani samaan parteen.
Jos mahdun,
tahdon että saan matkani varrella valmiiksi kaiken
ja se ei ole kuin kirjoittaa esiin.

En pidättele, päästän kaikki sanat mitä suustani tulevat,
mieleeni tulvivat tummansinisen taivaankannen alla,
täyttyvän kuun kelmeässä kajossa.
Pilkut ja pisteet säästän - ripotan jälkikäteen.

Vajoan säteen polkuun nilkkojani myöten,
kahlaan kuin suossa.
Umpeen kiiruhtavassa hangessa tuuli täyttää jälkeni,
lakaisee ne näkymättömiin kuin ilmaan päästetyt sanat.

Ei ole paluuta, on vain valo joka kiilottaa silmiin.
Rrrahisevat askeleeni kertovat että jotain
jämäkkää on kinttujeni alla, en sentään kävele ilmassa,
enkä leiju kuin keiju, vaikka matka kyllä entää.
Tiedän että maata ei koipieni alla ole - jäätä.

Tumma äyräs nousee uhkaavana edessäni,
salaperäisenä tummanpuhuvana sinisenä.
kaikki vihreä on tipotiessään.

Joka askeleella puut kasvavat pituutta,
ovat korkeampia kuin minä, kaksi kertaa, kolme kertaa,
sitten eivät jatku, olen rantatöyräällä.
Matkani tehnyt, päättänyt retkeni.
Se oli minun hetkeni.

Ensimmäinen sähkövalon osuessa silmiin tiedän
että olen palannut tavalliseen maailmaan.
Nyt kannattaa lopettaa,
muistissani on puun takaa kurkottava kuu.

HUURTEiNEN ONNi

Kumarrun,
koukistan polvia ja kyyristyn.

Palttoon helma osuu ensimmäisenä kalttoon,
kahisee, taipuu ja antaa periksi.
Lumi rahisee anturoitteni alla.

Lasken itseni olkani nojaan ojaan,
sen penkalta kasvot karheaa hankea hipoen,
tuijotan aurinkoa huurteisen pensaston läpi.
Vitiä tartuu sänkeeni ja muistutan
wanhaa ihvin koristamaa kuivanutta heinänkortta.

En voi olla hyrisemättä, vaikka kultainen kehrä
enää pari viikkoa on tavoitettavissa.
Niin somasti se kutittaa, mieltä piristää.
Panee siristämään silmät pikkulasten lailla.
Sirhottamaan kapeissa luomien raoissa.

Muudan haituva, yksinäinen siukale,
aurinkotuulessa pyörähtelevä hahtuva.
Se kieppuu sinne, sinne ja tänne, tänne.

Katsoo höppänä wiimein parhaaksi paikaksi
minun nokkani varren.
Väärä valinta, alkaa sulamaan ja saa minut
aivastamaan taivasta kohden kaiken huonon tuulen.
Jos sitä nyt olikaan edes matkassa.

LEMPi LEiSKUU

Pakkasiltaan vaipuessa lumimetsä raikuu, roikuu, kaikuu.
Wanha kelopuu se siellä - monenmonta poimuu;
lumen alla taipuu,
kuorta yltään riisuu, vaisuun talveen luisuu.
Latvusvanhus verkallensa maata kohden vaipuu.
Saanut elämästä kyltään.

Lapinpöllö paikallansa äänetönnä hetken leijuu,
laskee kelonoksaan, vieruun toisen moisen,
aikeenansa tietyn mielitietyn riiuu.

Kylkeen tuppaa,
silmät ummes' sommittelee hellää haikuu.
Siipispankkoon toista pukkaa,
kuiskaa sitten lemmekkäästi matalalta:
Huu! - morsiolle suuta muiskaa.

Lempi loimuu, muistuttavi neito keijuu,
punastuu, siivel' ilmaan huiskaa. "Höpsö!"
Kuuluu vihdoin kihertäen: Juu.

Parin alla kettu kuikuu, hampaissansa luu.
Päätään keinuu, ottaa vainuu, silmät kiiluu.
Heiluu puuhkahäntä sinne tänne,
hipoo vaivaiskoivuu liki, kieli huulta lipoo.

Toivo hiipuu, haipuu eineen kaipuu,
voipuu viimein kasaan, aloillensa kuivuu.
Kääntyy vasten tuulta.

Kaiken yllä - iltakävelyllä huomaan,
leimuu kuu, lähes täysi marraskuu.

EN YRiTÄ ESTÄÄ

Luminen, pehmeän lempeä sade
unisen aamun haamun yllä
kutittaa kuonoa huomenkävelyllä.

En tykkää lainkaan huonoa - päinvastoin,
palaksen syrjään astun, istun pounun päälle,
asetan naamani sateen alle, kastun hiljaa ja nautin.

Tähän tautiin auta mikään kuuri,
uusiutuu jokaisella pyryllä.

Hiljaisen metsän keskellä alas leijuvat vitihiutaleet
kutittavat niin somasti ihoa koskettaessaan
että tätä kidutusta kestän. En väistä - en yritä estää.

Korvien virkaa hoitavat valehtelevat päin näköä.
Väittävät kuulevansa lumikiteiden kirahtelua
niiden törmäillessään toisiinsa.

En usko, minusta ne laskeutuvat hyvin sävyisästi,
yhteisymmärryksessä, sopuisasti.

Pikemminkin iloisena jälleennäkemisestä - yhteistyöstä,
kuin myrtyneinä suomalaisina varhaisbussissa,
matkalla töihin,
varustettuna katseella joka hapattaa maidon.

Lahean purun jäljet näkyvät ensin huntuna
neitseellisen luonnon yllä,
sitten valkeana peittona, huomana Jäämeren hyytäviltä,
sydämenkin ryytäviltä wiimoilta.

SAVUN TUOKSU

Savun tuoksu, en pääse eroon siitä.
Olen oman savuni vanki, en edes yritä pyristellä,
en raapusta sellini seinään kaipuuta vapaudesta.
Se on himo mikä siitä kiinni pitää, himo se on.

Kun ensimmäinen molekyyli tuiskahtaa kuonolle
ja limakalvolle luiskahtaa,
se on kuin sähköisku ilman pistorasian nuolaisua.

Valpastun, olin missä tahansa:
pirtissä, rantteella, outamaassa, tunturissa. Ajaessakin.

Viettelevä, sielua kutkuttava, nielua kuivaava,
tuoksu ottaa valtaansa mielen.
Kutittaa, mutta ei voi raapia.

Näen sen näkymättömän,
ilmaan piirtyvän kiemurtelevan polun yhtä selvänä
kuin akka jolla on kaikki hameet yht'aikaa ylläns'.

Nielaisuja, kurkun kulahduksia,
ajatuksia liihoittelemassa ympäri humeettia,
kiihoittelemassa makoisia herkullisia muisteluita,
niistä syödyistä paisteista, pöysteistä,
makkaroista ja kakkaroista.

AH! Tirisevistä kyljysriveistä, pilvinpimeistä.
Paahtuneista tammukoista, reeskoista, harreista,
potuista ja voista...

En kestä. Päätän tähän, runon kesken vähän ja lähden,
sytytän loimun tuoksun tähden.

TAAS ja EES

Takaisin kirjahyllyyn TÄSTÄ

TÄSTÄ Takaisin Vuodatukseen

Copyright Harmaasusi © 2oo7. harmaasusi.com on rek.dom.nim.
Kaikki oikeuvet met pijätämmä heti tavoittaissa.
Ynnä riijat ratkasemma iNARissa, Kaamasjoen penkalla, käräjäkivillä.
Leukulla tahi kirvhellä.
Sathen sattuessa katomma koko homman Kievarin laavulla,
hee - sekin on iNARin kinkerpiirissä