Sivu 4. Virsiä kaamoksessa ajalla 2.12.08

EDELLINEN - SEURAAVA

FAABELI No: 114141

Jumalat hymyilivät minulle unessa.
Näin sen wiime yönä samalla kun matkustin pois.
Pääosaa näytteli kulkeminen.
Työnäni wanhojen asioiden sulkeminen.

Viskelin niitä kulkeissani kontista tienposkeen,
osa leijaili riippusillalla tyhjäksi imettyyn koskeen.
Osa mihin vaan.
Jättimäinen lukki kutoi edellä tuoretta siltaa,
takana mieto ahava myttysi sitä pyttyyn.

En välittänyt takanani juoksevasta rakista,
se kiskoi takista: Jätemaksu, jätemaksu, jätemaksu!
Saensin vain jalkojen askelten tahtia,
lämmitin henkistä kylyä, vikasanoja syöden.
Hölynpölyllä löylyä lyöden.

Huomasin olevani rajatilassa.
Mitä likemmä menin, sitä selvemmin häämöttivät
kaukana taivaanpiirissä naaraan kasvot.
Nuoren naaraan houkuttelevat kasvot.

Käänsin katseeni suoraan päin,
läksin astumaan näkyäni kohti pohtien.
Kun pääsin lähemmä, hän ojensi raajansa,
kallistui taapäin, sanoi ottavansa minut avosylin.

Mitä innokkaammin likenin, sen innokkaammin kaukeni.

Otti syvälle hehkuvaan syliinsä karkeana kaarnana,
raakana hedelmänä, herkkänä terhenenä
auringon valaiseman pikimustan korpilompolon yllä.

Niin minä syliinsä astuin ja kastuin lemmestä.
Waluvista mehuista kostuin ja juovuin
menin sekaisin onnesta ja menin sekaisin onnesta.

En muista tehtiinkö lapsia vai oi'ottiinko hapsia!
En muista niin tarkkaan herkkää, arkaa, outoa sarkaa.
Kyllä, naaraani päälle nousin, laajojen tuntureiden yli,
aavojen merien taa - Satumaahan sousin.

Otin niskasta, talutin - kiihkonsa vuorelle nostin,
sulavana laavana rinnettä valutin.

TAPANiN ViLKAS iLTA

Kuusvitonen kulvakko kurkkii parempilaatuisen
konjakkilasin reunan takaa heleitä nuoria vuoneloita.
Kirmaavat pyrstöt pörhöllään eeskahtaalle.
Alkaa tuntua ahtaalle.

Soukkia lanteita, hentoja rentoja ranteita.
Hoikkia - pitkiä kepeitä loikkia koivilla oivilla.
Ilmavia lentoja kaarilla loivilla,
sirosti silmissä soivilla.

Somia, ei kenenkään omia;
pistävät pään pyörälle hyörimällä pyörimällä.

Tutisee parta vaarilla.

Yksinäns' jupisee.
Syntinen ajatus loikkii päässä kuin kiimainen rusakko.
Kuin hairahtunut sammakko ministerin suussa.
Kuin kielletty hedelmä Aatamin puussa.

Noissa riittäisi astumista, mutta kun työt on jo tehty.
Ehtynyt on se puoli asiasta,
täyttynyt toive, haihtunut haave houreiden mukana.

Wiime hetkellä saa tolkusta hampailla otteen
ja nielaisee takaisin. Aikaisin liian oli sujahtaa,
ääneksi salille pujahtaa.

Hymyää myhäillen mustapukuinen mies,
karkuuttaa ajatuksen, kenties - samaan syssyyn,
lataamaan uutta panosta pyssyyn.

ODOTUS

Hullu haave aaveen lailla päätä kehää kiertää,
hiertää mieltä.
Unikuvaa tunkee sieltä, tieltään viertää kieltä.
Pieltä tyynyn valuu haluu.

Ensin noro, sitten puro,
sitten wahva kymi kuohuttavi pintaa,
kouraisevi syvään rintaa.
kiehuu sielu, nielu kuivuu, riehuu onnen paluu.

On tämä sitä hintaa pilvilinnan, tuulentuvan.

Kai haihattelun ailahtelun houretta tai harhaa,
mink' joskus sallin asettua,
tehdä pesän päähän, kun jokee riipi jäähän.

No kerran vain sen kokee.
Silmitön halu, houreita, tuoreita oireita. Maireita.
Mataavien wiisarien seuraamista päivien loppuessa,
tuntien kun huominen tulee,
minuttien tuntien ehtyessä, sitten sekuntien.
Ihanan raastava kuvitelma saapumisen onnesta.

Mieliteot pörräävät tulikärpästen lailla
humeetin avaruudessa herkutellen illusiolla.

Wartoamista kunnes täyttyy aika, olkaan koputetaan.
Kun odotus herkiää, tyrehtyy, lakkaa ja loppuu.

VAiN HULLUT JÄÄVÄT TÄNNE

Pystyyn veistetty kouvo, lohi sylissään.
Katsoo ukkoa.
Ukko patsasta.

Patsasta katsoessa vatsasta kuuluu murinaa.
Iso on mies,
nielun koko valtava,
sielun nolla.

Väärät sfäärit sanoo kaupunkilaisukko,
ahtaa penikat kaupunkimaasturiin
ja alkaa paahtaa,
kaartaa SUVilla kohti etelän Onnelaa.

Lopussa kiitos seisoo.
Ja kaupunkimaasturi.
Ja ukko.
Tienposkessa.
Valuttamassa viikon joululomaa penkkaan.
On palattava oravanpyörän jenkkaan.

Vain hullut jäävät tänne.
Ja kynnelle kykenettömät.
Inimiset, joiden humeettiluut ovat niin ohutta tekoa
että yksinkertaisuus kiilottaa suorastaan läpi.

Ja elämä jatkuu, vierii päättymätöntä mäkeä.

RUNO FAABELi

Suden jälkien jono tunturin kallaassa, se se on.
Loputon jono. Ilmaisun jano. Muistiin pano.
Runo.

Sanojen avaruus.
Äityy ei mistään - ei mihinkään häipyy.
Alkaa aasta avaruuden lailla,
ässään loppuu - loppua vailla.
Siinä koko lysti pienessä mystisessä pystissä.

Minä puhun kun puhun vaikka huhun,
taikka kirjoitan kun kirjoitan. Kirvotan sanat.

Punon runon kun punon, rakennan sanojen lumon
Sinä luet kun luet - jos luet, minua tuet.
Sillä siisti - ei nokan koputtamista.
Ei hoputtamista, taputtamista, naputtamista.

Puuska läikyttää humeettivettä.
Taitaa olla että,
sanojen vuolle ei ole katkoa,
vain jatkoa tuolle manojen laajalle suolle.
Koko taival samal' vaival' kuluu höpöttäissä.

Saa hulluja puhua jos löytyy toinen kuuntelemaan.
Levottomia, kelvottomia, pelvottomia, hervottomia,
pervottomia ja pervoja. Hermoja risovia,
keskenään kisovia sanoja.
Runoja.

EDELLINEN - SEURAAVA

TÄSTÄ Takaisin Bloggeriin

Takaisin kirjahyllyyn TÄSTÄ

TÄSTÄ Takaisin Vuodatukseen

Copyright Harmaasusi © 2oo8. harmaasusi.com on rek.dom.nim.
Kaikki oikeuvet met pijätämmä heti tavoittaissa.
Ynnä riijat ratkasemma iNARissa, Kaamasjoen penkalla, käräjäkivillä.
Leukulla tahi kirvhellä.
Sathen sattuessa katomma koko homman Kievarin laavulla,
hee - sekin on iNARin kinkerpiirissä