1. luku: KAUKANA KAiRASSA

Hämärä kaartui jo ylle kun äijä vielä syrjäisen pirttinsä rantteella käyskenteli.
Lunta oli yön seutuna pukannu parikymmentä senttiä.
Vaikka asentopaikka ei niin kovin häävi ollutkaan,
silti polut oli auki pidettävä jokivarren avannolle
ja puusuojaan tietty sekä nilille.

Omasta mielestään paremman väen piirissä elettiin joulukuun puoliväliä
ja valmistuttiin juhlan kaupalliseen osioon,
hilisvitkuttimien ja muunkin sortin tyhjän romppeen jonottamiseen
ja velaksi ostamisiin.
Kaupustelija kun mainoksissaan lupasi imeä rahat
tililtä vasta tammikuun puolella.

Äijä oli syksyllä, ensi pakkasilla,
ostanut käteisellä rahalla Johka-Nillalta vuonelon.
Pistänyt lihoiksi ja ripustanut nilin vaarnoihin odottamaan talvea.

Vaikka olikin huono riekkovuosi, sentään tusinan oli saanut rihmoilla napattua.
Ynnä kolme jänestä heti ensivitille, samalla konstilla.

Kiellettyähän se oli, jäneksen lankapyynti,
mutta niinpä se oli yhteiskunnan pussista anastuskin ja sitä silti ilmeni.
Ja harvoinpa siitä edes kiinni kukaan jäi.
Korppi kun ei korpin silmää noki.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Toissa päivänä oli hiihdellyt Unrijavrilla
ja nostanut reeskaverkkonsa pois jään alta.
Viitisentoista kiloa herkullista,
sukua jatkamaan pyrkinyttä reeskaa oli kiskonut ahkiossa kotiin.
Saunakömmänässä sitten perannut ja hankeen säilönyt.

Tosin muutaman pannullisen oli kyllä lappanut kitaansa suoraan
ilman pottuja tahi muutakaan jäneksen ruokaa.

Niinpä niin, puita oli pesään heitettäväksi,
joki vieressä täynnänsä juomakelpoista vettä,
ruokaa reilusti miehen tarpeisiin pariksikin kuuksi.
Katto pään päällä ja vallantielle 8 kilometriä umpihankea,
vain ura metsässä opastamassa sivistyksen suuntaa.

Tänne ei jouluhöpötykset yllä.
Ahneinkaan kaupustelija ei ala kahdeksaa kilometriä rynnistää,
mainoslappusen tuodakseen.
Lähes täydellinen onni ja elämisen keveys vallitsi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kirosana nousee kurkusta,
kaivelee hetken tietään hampaiden välistä
ja karkaa suupielestä kartanolle.
Äijin silmät sirhottaa sivistyksen suuntaan.
Jo vain, peltipailakan lyhty siellä kiilottaa jängän takaa.
Kun nostaa reuhkaansa, kuulee jo pörinänkin.

Tovin kuluttua rantteelle kaartaa pailakka,
lopettaa vonkumisen,
hiljaisuus palaa ja mataa maata myöten.

Punaiseen kamppeeseen pukenut kuski nousee satulasta
ja venyttelee. Tempaisee sitten potan päästä,
kiskaisee hupunkin
ja sieltä paljastuu aikuisen naaraan punertavanruskea hiuspehko.
Hieman lätässä, joten sitä on syytä heti ja kohta pian kohentaa.

Tuon toimenpiteen jälkeen kääntyy katse ja iloinen,
kirkas ääni kailottaa tervettä ja päivää ja ehtosta.

Ja perään meriselitys:
"Hiukan hukassa, bensiini vähissä, yö tulossa,
kännikkä ei ylety mastolle."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Äijä nyökkää, silmiin on ilmestynyt pilke.
Viittaa naaraan sisälle pirttiin.
Portuassa päästää vieras itsensä puvusta,
kääntää sen nurin ja ripustaa tappiin.
Astuu siitä sisälle.

Siinä sitten kuulumiset vaihdetaan puolin ja toisin.
Lyhyemmän kaavan mukaan toisillensa nämä tuntemattomat.
Etelän tyttöjä on, lääkäri, lähtenyt itseään etsimään.
Äijä kertoo tarinastaan pätkän, suurpiirteisesti ja sillä siisti.

Yleisellä tasolla todetaan, että yöksi on jäätävä, oli mikä oli.
Pimeään ei äkkinäisen olisi syytä itseään lähteä testaamaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Äijä latoo pöytään iltaseksi savustettuja reeskoja,
paketin Ingmannin sitä suolasempaa voita, Kipparijuustoa.
Eturuuaksi ruisleipää sekä Metsästäjänmakkaraa ja Talvisotapullon.

Ynnä Kotivaran venäläistä metwurstia,
parhaalleen aloitetun kangin - jälkiruuaksi,
kera mustakylkisen pannullisen tuoretta kahvia.

Niesta nautitaan suurella antaumuksella, vaiti,
vain kohteliaasti nyökkäillen ja minttuviinaa välillä ryyppien.

Seikkailun tuoma adrenaliini haihtuu lihaksista
ja antaa sijaa hyvien eineiden ja aromien tunkeutumiselle kehoon.
Minttuviina syöksyy kohisten veren kyydissä humeettiin
ja saa aikaiseksi sellaisen raukeuden,
että silmä alkaa aivan uhalla luppasemaan.

Äijä neuvoo naarasta käymään pitkälleen laverille
ja sanoo itsekkin tulevan köntsälleen kuni ulkokäynniltä selviää.

Kun ukko palaa sisälle,
hän huomaa naisen riisuneen vähille kamppeille
ja nukahtaneen porontaljoille.
Äijä vääntää öljylampun liekkiä pienemmälle ja laskee naaraan viereen.
Luonto se kiskoo tässäkin taas tikapojan puuhun.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Aamuyöllä nainen herää tarpeilleen.
Kun ei keksi ämpäriä,
pistää ukon nutukkaat koipiinsa ja huovan hartioilleen.
Kykistyy nurkan taitse toimittamaan sihinäänsä.

Saa siinä sihistessään oiwan ajatuksen,
nousee ja paarustaa ajopelinsä luo,
tempasee virta-avaimen sekä nakkaa sen kaikin voimiin kauas hankeen.
Palaa sitten itseksensä hymyillen sisälle.



2. luku: PESÄPÄiVÄN ViETTOA

Kaukana kairan laidalla,
mutta silti vielä siedettävän liki sivistystä,
sanoisin kipurajan paremmalla puolella heräiltiin.
Warhan niin kuin aina.
Hailakkainen kelmeä lyhdyn valo kajasti ikkunasta kaamokseen,
jos vain joku olisi ollut siljolla katsomassa.
Mutta kukapa siellä,
jumalan selän takana ja siitäkin vielä risat päälle,
lähes viisi kilometriä.

Aurinko oli kolmatta päivää pesässään
ja kun se huomenna kotonsa jättäisi,
se kiihtyvällä vauhdilla likenisi,
kolmessa kuukaudessa tasoittaisi välit yön ja päivän kanssa.
Antaisi valollaan luonnolle wäkevän viestin:
"Elä ja lisäänny"

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ovi narahtaa ja tumma hahmo pujahtaa asioilleen rantteen kulmalle,
hemputtelee ja karauttaa paukun tyveneen,
pikkukireään pakkaseen.
Halkopinon raossa kärppä havahtuu,
kohottaa silmäluontaan.

Ukkonen palaa sisälle aamutoimilleen.
Ensitöikseen virittelee piisitulen
ja siirtää mustakylkisen kanan lieskojen nuoltavaksi ranssin reiälle.
Kiskoo valupannun syrjältä keskemmä ranssia lämpeämään.

Rapistelee hämärässä tiskipöydän virkaa tekevän kommuutin päällä
ja siivuttaa savustetusta siankyljestä tolkun siivuja
ja nakkaa pannulle ripisemään.

Pannulta nouseva, paratiisin puutarhaa myötäilevä tuoksu,
sekoittuneena ujoihin tervashaikuihin
joita silloin ja toisinaan tällöin tupsahtelee liesilevyn raoista,
saa inimisotuksen heräämään vaikka Tuonelan unesta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Viikko sitten mökkiin eksynyt etelän naaras ääntää makuuksillaan,
manaa kiihottavaa tuoksua,
on yhen äkin hereillä,
kiskoo porontaljaa häpynsä peitoksi
ja toteaa piisin ympärillä häärivälle:
"Perkvit! Tuo on kyllä sellainen tuoksu,
että vaikka kuin kaukana Höyhensaarilla ihminen maleksisi,
niin se kyllä tukkii nokkaan
ja humeettiin sekä hopusti palauttaa mielen eineksiin.
Ja suorastaan on aivan pakko virota."

Äijä myhäilee,
mukava se on raavaan miehen
tuon sorttisen hyvälaatuisen naaraan vierestä herätä
aamuksia varustamaan. Oikein mukava...

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Niin, että niitä avaimia ei sitten löytynyt,
ei vaikka niitä oikein yhdessä etsittiin kelkan ympäriltä
ja vaikka sen mistä täytisen Hiijestä.
Pirtissä riivittiin kamppeet päältä tyystin
ja tutkittiin joka sopukka mihin avaimet voisivat solua.
Ei tulosta. Niiden avainten osalta.

Parin päivän päästä hiihtelivät Ránesraggan tievalle
ja siitä naaras sai yhden tapin puhelimensa näytölle.
Näpytteli ystävälleen viestin:
"Turvassa nyt ollaan, ei huolta, tulen kun tulen - jos tulen.
Soitan sitten yhteyden paratessa"

Ei äijäkään alkanut sorminäppäryyttään esitellä
vaan piti omana tietonaan kelkan virtajohtojen uudelleen järjestelyn.
Maailma ei kyllä ikinä ole kaatunut kahden hullun iloon.
Eikä etenkään onneen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

...Aamiainen valmistui ajallaan tervaksen tuoksuisessa pirtissä,
molemmat asettuivat nauttimaan tukevahkoa atriaa,
onnentyöt vaativat runsaasti energiaa,
ei siinä tuoksinassa raksuilla ja raejuustolla pitkälle pötkitä.

Äijää huvitti kun huomasi nunnun pyrkivän vapauteen huovanraosta,
pilkisti kuin pystykorvan kirsu talriikkia.
Somasti. Ja somahan se olikin, oikein soma.

Yö haihtui hämärän tieltä
ja alkoivat tuvan asukit varustamaan itseään ulkotöille.
Siirtyivät leikillään tosiaan tönien ja hirahdellen ranteelle.

Sellaista menoa saattaisi sivullinen katsoa
ja tulla hyvälle tuulelle ihan muina töinään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Viikon kestänyt lounainen liikuttaja oli varistellut
mäntyjen neulasista rusehtavan,
kauttaaltaan tasaisen maton muutaman millin karstanteen päälle.

Satunnainen matkailija ei olisi nähnyt siinä muuta
kuin neulasia sikin sokin hangella.
Sälää joka ikävästi jarruttaa suksen alla.

Yksinkertainen äijä,
yksinkertaisen mökin yksinkertaisissa olosuhteissaan
näki asian kuitenkin niin kuin luonnossa eläjän tulee nähdä.

Ensimmäinen lumisade silottaa jo hangen pinnan hiihtokuntoon
ja kunhan kevät tulee ja neulasmatto paljastuu,
se innostuu heti imemään yhä kiihtyvällä voimalla
auringonenergiaa ja hanki sulaa silmissä.

Kinokset rojahtavat suoraan niille sijoilleen,
supiaisten, kontiaisten ja muunkin pikkuväen niskaan.

Tottunut, ahavan paahtaman ryppyisen ihon ympäröimä silmä näkee
että nyt poroilla on edessä kintereet nirhova keli.
Muutaman millin karstanne leikkaa kintut hyvin herkästi verille.
Pienelläkin liikunnalla.

Selittää asiaa vierellä seisovalle ystävälleen.
Tämä kurottaa varpailleen ja moiskauttaa keskelle naamaria suukon
kuin vain onnelliset naaraat sen osaavat.

Elämä se vaan on.




3. luku: VALKEA SOMA REiSi

Honkahalkojen haiku kiemurteli aamunkoissa piisin päästä taivaanpiirille.
 Huiskahteli juopuneen lailla
kun tuulen viri pyyhälsi lumista katon reunaa vastamäkeen ja tavoitti.
Poikki koitti kait puhaltaa.
Vaan eipä tuo vain ollut siitä juuri moksiskaan
 jatkui huljumistaan kuin virran avittama levänippu
ja lennähti sitten tiehensä.
Tahi oli lennähtämättä.

Hiljaisuus. Rauha. Levollisuus. Tasapaino. Onni
sekä hyvin suurella todennäköisyydellä jopa rakkaus.
Ne juuri ja tuossa nimenomaisessa järjestyksessä. Niin.

Vaikutti ulkopuolisesta että nuo kaikki yllä mainitut
olisivat tehneet pesänsä tähän vaatimattomuuden
uinuvaan tyyssijaan.

Nuo kaikki joita suurella rahalla ja vouhotuksella
ollaan hakemassa pitkin maailmoja, lähes keinoja kaihtamatta,
niitä usein koskaan tavoittamatta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Välilauantaina oli hiihdelty pirtistä mäystinsuksilla tienposkeen
Eskelisen pikaan ja käväisty kauppareissu pikimmiten.
Isoja ei asiat olleet toimitettavana, muutama ripsaus ja pussukka,
no jotain naisellista sentään.

Kauppiaan varastosta löytyi kuin sattumankauppaa
parit pumpuliset pehmeänpehmeät valkeat kaatiot.
Sellaiset miesten ja poikasten mielestä herkät,
naisten mielestä käytännölliset niihin olosuhteisiin.
Ei kierrä ei hierrä, helppo kuoria jos ovat tiellä.

Ei olleet mitään edellisen kesän muotikampetta,
tuskinpa edes tämän vuosituhannenkaan,'
mutta eipä niitä juuri pirtissä tarvittukaan.
Hyvä se oli sentään jotain herkimpien paikkojen
ylle kehiä kun ulos rantteelle astui puuhiin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Äijä oli jutellut kotvasen aikaa kauppiaan ja muutaman
tutun kanssa sillä aikaa kun nainen puhui puhelimeen
 ja antoi ohjeita veljelleen ja parille ystävättärelleen.

Myymälän puolelle kuului, kun hän ikään kuin
vakuuttaakseen päätöstään kailotti jollekkin:
"Päätös on tehty. Usko nyt. Minä jään tänne.
Hoitakaa vaan hommat siellä. Laittakaa lasku
vaivoista ja kuluista minulle, HETKINEN...

...HEi SiELLÄ! Millä osoitteella kaupan posti?!"

Kauppias raapusti sen lapulle ja nainen saneli sitten luuriin ja painoi nappia.
Tavarat ladottiin kahteen reppuun ja istuutuivat odottamaan taksikyytiään
tienvarren penkassa jököttäville suksille.

Taksi saapui, lastattiin, sitten se kyyditsi pariskunnan,
siitä kai voitaneen jo puhua, kulkupelien tykö.
Pujottivat saman tien päläät nilkkoihin ja kengänkärjet mäystimii
 ja verkalleen läksivät lykkäsemään diagonaalia kairaan ja pirtille.
Vinkan jo puoliksi umpeen tuiskuttamaa,
mutta joltisenkin hyvin vielä erottuvaa latua.

Perille tulivat hämärissä,
liemu auki, piisiin tuli ja mustakylkinen kana liedenreikään ensinnä.
Sitten jo raski äijä reppunsa lavitsalle laskea, harppasi,
auttoi sitten toisenkin vapaaksi kantamuksesta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kahvittelun ja suolapalan jälkeen naaras ojentausi lavitsalle,
äijä alkoi pumppaamaan Tilleytä latinkiin
ja sytytti sen pykälien mukaan.
Hyvä oli ruoan laiton ajaksi hieman enemmän valoa saada.
Sitä jotenkin näkeekin paremmin valossa.

Yksinkertaisella miehellä yksinkertaiset einestarpeet.
Kurotti porstuan konttorista neljä kynittyä riekkoa,
kärvensi piisivalkiassa,
paloitteli sekä niibillä ja käsin ne mustaan pataan,
lisäsi parisen hyppysellistä merisuolaa ja palan siansivua, vähäpätöisen
 ja soppelisti vettä.
Kanalientä eikä muitakaan höpötyksiä ei.
Asetteli sitten padan liekkien nuoleskeltavaksi.

Kipsahti pöydän sivuun ja puristi nokikanasta vielä tilkan kuksan pohjalle,
nappasi sokerin,
huulet törröllään tuijotti hetken ikuisuuteen.

Pysähtyi katsomaan lepäävää naarastaan.
Olisippa kai tarkkasilmäinen katsoja siinä ehkä huomannut
tilkkasen ylpeyttä katsojan eloisissa silmissä.
Häivän nyt ainaskin.
Eipä sitä sen vähempää oikein osaa kai kuvatakkaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Riekkopaistin tuoksu sekoittui naaraan hehkeään,
hivelevään tuoksuun.
Sellainen sekoitus on täysin ennalta-arvaamattoman herkkä
kaikenlaisille kipinöille ja tulilaitteille ynnä -peleille.

Se panee pihkaantuneen verenkin kohisemaan sillä kurin suonistossa
että pienikin kipene jotakin tulentapaista riittää sielun myllerrykseen.

Siinäpä juuri helposti kuohahtaa ja läikkyy mielikin
mustassa padassa porisevan paistin kera kilpaa.

Onko sitä nyt enempää kuvattava jos valkea soma
reisi porontaljan alta pilkottaa.
On siinä ahtaassa tuvassa kylliksi näkemistä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Herkästi palasi mieleen joulun alus ja herkäksi veti sielun,
eipä niin että mistään hartaudesta olisi ollut kyse,
eikä mistään rukouksesta
vaikka kyyryssä oli porukalla saatettu könytäkkin.

Ei siinä villakoiria oltu etsitty lavitsan alta,
eikä nupineulaa.
Tyystin muusta syystä,
monta kertaa juhlallisemmasta toimituksesta
ne muistot pyöri ja kieppu humeetissa...

Tuumii äijä itsekseen. Reittä vilkaisten,
karkuuttaa sitäkin vinhemmalla hopulla
humeettinsa jälleen lähihistoriaan...



...joulusaunaan, tuohenkäppyrän savulta tuoksahtavaan,
myrskylyhdyllä varustettuun mentiin yhdessä.

Tumman katon ja tummuneiden lauteiden laatimaan taustaan
kuulas wahvalihainen naaras näytti sopivan
kuin Paleleva Venus Rubensin tauluun
 Tämä vain ei palellut. Pikemmin hehkui,
niin sen käsitti katsoja.

Ihailtava on suorastaan luojamme töitä,
mitenkä se osaakaan sijoitella oiwallisesti nuorella naaralla lihat
järkijään juuri sellaisiin paikkoihi
 ja juuri niin sopivasti että wanhankin jänteet vertyvät,
leppä tuppaa pakkaamaan suonissa kohisemaan
ja osaapa silmissä kieppua muutama tähtikin
kun löyly kihottaa lämpöä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Aikansa löylynhengelle ähkittyään laskeusivat ja alkoivat pesutoimiin.
Äijän piti kerätä ynnä haalia
kaikki talvikalastuksen hyiset tuntemukset mielen päälle,
että kykeni pesemään hehkeän pehmeät,
valkean hohtavat kuulaat rinnat, jäntevän selän
 ja lantion kaaren reiteen saakka isommitta häiriöittä.

Lempo soikoon!
Näytti se kyllä että nunnu olisi jossakin vaiheessa silmää iskenyt.
Siltä se ihan näytti.

Jouluyö kului ihan niin kuin arvata jo saattaa,
ihan sitä tehden ja hiukan rapiatkin päälle.
Mutta niistä ei huudella.
Pirtin hirret eivät puhu eikä pukahda.

Tyytyväisenä hirisi naaras vierellä, raukeana ojenteli,
käänsi peränsä, kiepsahti sikiöasentoon, peruutti liki,
ja nukahti sille paikalleen.

Raskiiko sitä semmosta somaa enää millään koskea?

Jo vain se parasta on kun itsekkin luomet lumpsauttaa omille paikoilleen,
antaa tyytyväisen olon tyynnytellä humeettiveen
ja päästää sitten unen sijalleen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Honkainen savu jatkoi aamunkoissa kipuamistaan avaruuden suuntaan päin.
Näytti että silläkään ei ollut isompaa kiirettä.
Kieputteli, heijaili, leijaili.



4. luku: ELÄMÄN HALLiNTAA

Siinäpä sitten - jonakin aamuna,  joulun jälkeen.
Äijä mökissään tiettömässä kairassa, naaraansa kera.
 Mahtoiko tuo olla päivää tahi kahta ennen virallista uutta vuotta?
Kenties, sama se sille.

Olihan oikea uusi vuosi jo alkanut aikaa sitten,
21. joulukuuta niille jotka ihka aidosti luonnonkierrossa elelivät.
Niin kuin nämäkin.

Mutta eihän se semmoinen tavalliselle nykyinimiselle mitenkään sovi
 luonnollinen asioiden käsittely,
toiminnot ja eleleminen verkkaassa myötäpäiväisessä ajanvirrassa.
Ei-ei!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Otetaanpa alusta:
Siinä sitten - jonakin aamuna,
joulun jälkeen,  kaamoksen rippeitä lopetellessa.

On kapsahtanut joku aika sitten hereille
 ja asettautunut kykylle akkiloimaan tähdellistä,
mieleen pulpahtanutta asiaa
 jo aiemmin mainittu äiji.

Ukko raottaa ritsillä loikovan kevyesti pukeneen,
puoliunessa torkkuvan naaran yltä porontaljaa.

Panee silmät sirrilleen ja silmäilee viekottelevia, uhkeita muotoja.
Palauttaa mielensä tunturien kauniisiin kaariin,
niiden myötä kuruissa pilkottaviin tummiin metsäisiin kolmiohin.

Sivullisesta,
jos sellainen olisi paikalla - näyttää että olo on kyllä taivaallisen hyvä,
raukea ja epäilemättä molemmilla,
olosuhteet huomioon ottaen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tökkää sormella hellästi torkkuvaa kupeeseen
ja kun huomaa tämän kurkottavan vähitellen
otteen elämän  ihanasta keveydestä,
 tokaisee leikkisään sävyyn:
"Minäpä taidan ottaa sinusta akan itselleni."

Niin sanoo tuo koruton,  jäyheä miehenpuoli.
Ryittää kyllä, viranpuolesta, tässä vakavassa asiassa,
 kun siinä on vain kaksi puolta  ja ne molemmat hyviä.

Nainen tirskahtaa ja hymyilee, silmät siirillään.
Venyttelee naisten ikiaikaiseen tapaan, kiusaa,
pelaa harkinta-aikaa sanoilleen.

Ripistelee perhana, tämä somanen otus,
pitkistä ripsistään unihiekat Hiiteen.
Katsoo ukkoa siniharmailla silmillään ja toteaa:
"Eipä hassumpi ajatus ukkoseni,
 vain pitäisikö sitä vielä ennen kun minut otat,
sitä ottamista minultakin kysyä?

Minä tätä kyllä jo parina iltana olen päässäni miettinyt
 ja oikeastaan jo odottanutkin,
että älyätkö sinä hyvän päälle mitään vai etkö sinä.

Ja milloinka sitä hoksaat kysyä.
Olethan sinä jo förskottiakin siinä asiassa ehättänyt ottamaan.
Etten sanoisi. Vai?

Ja kerran sinä minut akaksesi haluat ottaa,
niin kävisikö se päinsä että minä samalla sinut ukokseni otan?

Laitamma hynttyyt yhteen ja kokoamme yhteisen
lyhteen ja puimme sovussa onnemme viljaa."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ja siitäpä kapsahtaa naaras kaulaan
ja ne pussaavat ihan julkisesti kerta kukaan ei ole näkemässä.

Mies nousee ja kiskoo paksusta flanellista tehdyn polvipitoisen,
harsimalla paikatun yöpaidan tapasen roppinsa ylle ynnä astuu postuaan.
Avaa konttorin
ja päästää naulasta poron reiden,
palaa tupaan.

"Tämän juhlan tiimoilta me ei soitellakaan lampaanviululla
lampaan polskaa, hoitakoon sitä virkaa poron reisi.
Vuolen paistista kunnon käristyslihat,
tiriskööt paassa aikansa, lohkasen siihen kuuta.
Ripsautan sitten ajallaan veen ja suolan sekaan."

Ruoka tirisee hällalla rattoisasti,
yksinkertaiset lisukkeet ennättävät kyytiin
 ja haljenneen lieden raoista putkahtelee savun tuoksua
sopivasti hajuaistia kutkuttamaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Napansa täyteen ahdettuaan katsovat raukeina toisiaan silmiin,
niin kuin hyvissä kodeissa tapana vain on
 Onnen tyyssijoissa.

Nainen huulet raollaan,
salaperäisesti hymyten Mona Liisin tapaan,
ehdottaa josko olisi hetkeksi hyvä kellistäytyä ritsille
 ja ruokalevolle käydä tämä ihanan aterian jälkeen
ja etenkin kun tämä sopimus olisi ratifioitava
samaten ennen voimaanastumista.

Kun kummallakaan ei siitä mitään erimielisyyttä synny
ja miksipä niin,
makuuksille mennään lemmekkäitä silmäyksiä toisiinsa luoden.

Pienen herkullisen episodin jälkeen,
 jonka tapahtumat kerrotaan joskus muistelmissa,
torkahtavat toistensa syliin.
Onnelliset. Kiihkonsa päälle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Rantteelle osunut tuntematon kuljeskelija,
satunnainen,
olisi kenties ehkä saattanut kummastella jossakin määrin
pirtistä kuuluvia kiljahduksia ja volahduksia.
Ehkäpä olisi ehättäytynyt akkunan nurkasta tirkistämään
mitä pirua siellä pirtissä oikein puuhastellaan.

Se nyt on ainakin selvää,
että kyse oli kaiken kaikkiaan
kovin yksinkertaisesta ja luonnollisesta asiasta.

Eii!
Lukijan ei pidä nyt ajatella,
että siellä mitään suuria vonkaleita olisi ollut esillä,
kalansaaliita tai vastaavaa.
Sellaisia joihin ei sylen mitta piisaa
eikä vaaksa silmien väliä osoittamaan.
Tahi muutakaan luonnotonta.

Ei-ei,
siellä oli  aivan toisenlaisista  töistä kysymys.
Miesten ja naisten töistä... niitä vain tehtiin yhteistyössä.
Mitä parhaimmassa ja antaumuksella.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tätä sietämätöntä onnen pippalointia
 ja elämisen ihanaa keveyttä seuraili vaivihkaa wanha korppipari
joka oli ollut passissa pirtin liepeillä aina siitä saakka
kun nuorikko näytti asettautuvan pirttihin taloksi.

Olivat muutaman viikon nyt seuranneet entistä
tiivimmin tupalaisten edesottamuksia.
Korppia sitä ei turhaan sanota viisaaksi ja nokkelaksi.

Korpeilla - jumalansa armosta, niin kuin se yleisesti tiedossa on,
kyty verisuonissa alkaa jo hyvin warhan talvella kiehumaan.
Keski talvella oikeastaan jo.

Niinpä vaan muuanna ehtoona, hämärän jo himmennyttyä säälliselle tasolle,
 kun korppipari oli erottavinaan akkunasta, siihen tihrusteltuaan,
 juuri sitä epämääräisen vihjailevaa toimeliaisuutta visseihin asioihin.
Sitä juuri joka panee ajattelemaan näkijän omassa päässäkin levottomia...

...eipä mennyt kotvaa kauempaa
kun korppiherra jo kihnutti itsensä kelon oksalla rouvansa kylkikylkeen liki
 ja kähäytti korvaan yltiöpäiseen hurmaan vivahtavalla aksentilla:
"Eiköhän mekin kulta, yhyyyyym, hieman, mmmmm,
kun kerta nuokin tuolla - duupi-duu?
Kohtahan se olisi aika meillä muutenkin meillä lintu-
eläimillä tähän toimeen ryhtyä."

Korppirouva, näkemästään kiihtyneenä,
ehkä kuulemastaankin, parmas kohoillen,
mutta siveänä rouvaslintuna,
painaa olkansa ukon olkaa vasten.
Kujertaa käheällä, kuin synnynnäisen jazz-laulajan äänellä:
"No onhan se käynyt mielessä, kieltämättä,
 joten eiköhän se ala jo aika semmoseenkin olla.
Pojatkin on Lagganporoaidalla paskoja kyttäilemässä
omin nokkinensa joten saamme kahdestaan rauhassa.

Et kuitenkin viitsisi ihan minun mielikseni, ukko hyvä,
käydä muutamat piruetit ilmassa kiepsahtamassa,
se jotenkin saa minut heti kuumemmaksi ikään kuin."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tievaa pitkin vitkutteleva kettu havahtuu,
repolainen, jolla vainukin on jo sitä luokkaa,
 että monesta pälkähästä se sillä välttyy
 ja monelta  satimelta jää saalis nappaamatta yliherkän aavistuksen takia.

Sijoillensa pysähtyy.
Herkkä nokka on erottavinaan,
että piisinpäästä tulvivaan lämpösen ilman tulvaan on
sekoittunut jotain erityisen kiehtovaa tuoksua.

Mutta tarkkavainuiselle otukselle sekin riittää,
sensorit poimivat tarkalleen oikeat molekyyli
 ja syöksevät vihjeen humeettiin toimenpiteitä ja ratkaisuja varten.

Se pyörtää päänsä, tekaisee varmuuden vuoksi ketunlenkin tahi pari
ja lähtee oijustamaan jängän yli yhden tutun kettutyttösen tanhuville.
Niiltä jalansijoiltaan.

Kusaisee vaivaiskoivupuskaan tiedotusluonteisesti,
että hoitelen asioita.
Ja haihtuu hämärän syliin.

Vain mutkitteleva jälkien helminauha juoruaa,
 että suunnitelmiin tuli äkkiseltään mikkoselle muutos.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jo kenties hamasta aikojen alusta on tiedossa,
että kun uros vilpittömästi,
kokosydämensä pohjasta puuhaa lapsen teossa mielitiettynsä kera,
juurta jaksain yösyömmiä myötä,  ihan sitä tehen,
niin eipähän siinä kyllä runollisille luritteluille  juurikaan jää aikaa,
kun kaikki liikenevä aika menee ylipäänsä sipistessä  ja supistessa
tuntemuksia oman rakkainpansa korvaan.

Ja ehkä muuallekkin,
mutta jotta sitä ei häveliäisyyssyistä vaan kerrota.
 Sen saa arvata,
kenellä on siihen sopivat suonissa viuhtovat veret.
Muut pysyköön vaiti.

Satumaassa, onnen valtakunnassa. Annalle.



Takaisin kirjahyllyyn  TÄSTÄ

TÄSTÄ Takaisin Vuodatukseen




Copyright Harmaasusi  © 2oo8. harmaasusi.com on rek.dom.nim.
Kaikki oikeuvet met pijätämmä heti tavoittaissa.
Ynnä riijat ratkasemma iNARissa, Kaamasjoen penkalla, käräjäkivillä.
Leukulla tahi kirvhellä.
Sathen sattuessa katomma koko homman Kievarin laavulla,
hee - sekin on iNARin kinkerpiirissä

webdesign 2006-8 © Oh-show-tah Ho'ne-ne Inc.