1. luku PiEKKA-ANSELMi

Helteisessä säässä, pirullinen räkkäparvi kihisevänä terhenenä ympärillä, mennä viuhtoo outametsänsyrjässä, jängän puolla wanhanpuoleinen miehenraato, ontuva, mutta niin on tottunut kinttu pehmeän rapsakassa maassa astumaan että eipä yksi vaillinainen raaja isommin haittaa tee. Kulkee mukana siinä missä tervekkin. Ilman kunnallista saattajaa.

Kulunut ja kalastajalangalla kursittu ynnä paikkailtu iänikuisen wanha satulareppu "sissireppu" on pullollaan satulassaan selkäpiin päällä. Alaremmeissä kiinni porontaljaan kääräisty raanu ja plastiikkalevy.

Muista hilivitskuttimista riippuu nokinen kahvipannu, toisella puolen paistinpannu ja repunläpän alta roikkuu punaruudullinen paita. Leuku tietysti vyöllä, muuten pukimet hyvin tavanomaiset. Jalavan kaupasta tilatut uuden karheat kumiteräsaappaat ja pussihousut ja jo rispaantuneen oloinen flanellipaita.

Ääntä ei juuri kuulu, jos matkamiehen säännöllisen epäsäännöllistä puhinaa ja tuhinaa ei lasketa. Sen verta on kuitenkin vauhtia että hikeä pukkaa nahalle ja kastelee niskaa sekä kainaloita ja sikälikkin saa ehken hieman huohottamaan. Ei muuta.

Sekaan kuuluu tietysti muutama pärskähdys silloin tällöin kun räkkä-perkele pukkaa suuhun ja nokkaan niin että joutuu oikein turauttelemaan ja töpeksimään. Mutta muuten on kyllä selvät sävelet.
Suunta on oikea ja siinä pysytään.
Ei tuota vaikeuksia.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin kyllähän siinä jängän reunassa heikosti erottuu ennestään kuljettu ura, tosin vain sellaiselle joka näitä selkosia on tottunut ikänsä ravaamaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi siinä mennä reuhusi kalamajalleen Stuorrájeggin kuvetta.

Nousisi paksummalle maalle
Laajaselkäjärvien pohjospuolella ja siitä sitten enää pikku huikonen, pari poronkusemaa Pekan Ahvenjärvelle. Siellä oli kammi ja ruuhi ynnä pyydykset: verkkoräsyjä ynnä takkavitallinen tuoreita liisteitä.

Naapuri oli tuonut Anselmin Leppäjärven kupeelle ja siitä tämä talvitienpohjaa sitten oijustaen matkaan alkoi kala-asennolle. Olisihan tuo sinne tiekin melko liki ylettynyt toista kautta - kammille, mutta joidenkin mielestä sillä tiellä pitää olla puomi ja lukossa varmuuden vuoksi.

Siksi oli kätevämpi oijustaa suoraan tästä kun alkaa anelemaan armoa ja avainta. Yksi leveämpi puro oli poikkiteloin tällä reitillä. Semmonen josta ei päässyt yli harppaamalla. Kelteisilleen piti heittäytyä ja veteen paljasjaloin laskeutua ja toisella ahteella alakerta kuivata ja vetimet uudelleen pukea.

Samallapa kesäkuumalla tuli siinä samaisessa ojassa yleensä sitten naamarustinkikin kuurattua itikanraadoista, päänkastelun ohella.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Vihdoin, parin tunteroisen päästä järven selkä häämöttää puiden lomasta kovalla rannalla. Pian kammin seinämät ja katto. Joka kerta se helpottaa kun tälle kohtaa pääsee. Sitä tietää että kohta on paratiisi valmis. Ei muuta kuin astua sisään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Anselmi pysähtyy kammin oven eteen. Hamuaa yläkamanan päältä, onkalosta vajaahkon Talvisotaputelin, iskee hampaansa korkkiin ja kiertää toisella kädellään sen auki. Sylkäisee korkin tilapäisesti maahan ja vetäisee pitkän ryypyn lämmintä mintun makuista wiinaa.
Tulee niin hyvä mieli, että kyyneleet tirahtavat silmäkulmiin.
Helpottaa.

Nyt vasta raskii avata rintaremmin ja varistaa viilekkeet hartioiltaan sekä asetella reppunsa maahan. Pikainen silmäys ympäristöön ja kammin puitteisiin - ehyet ovat, talvella peltipailakalla raijattu eines- ja wiinavarasto on todennäköisesti tallella.

Hymy karehtii Anselmin naamalla. Tästä tulee hyvä reissu. Ei tänne silminnäkijöitä osu, eikä niitä kyllä kaivatakkaan.
Ei silloin kun kyse on miehen tiestä.


2. luku WAROiTUS 

Piekka-Anselmi oli niin paneutunut verkon paikkuuseen ettei hän ensin reagoinut lainkaan ääneen. Tai jos reagoi, niin ei sitä ulkopuolinen olisi edes huomannut. Ei närhen ääni selkosissa niin kummallinen ollut, vaikka jo nykyään kyllä melko harvinainen - rääkäisy. Ylipäätänsä harvinainen koko Tunturi-Lapissa tämä epeli, mutta että kuitenkin.

Monet lappilaiset, Karjalanpuolesta siirtyneet sanoivat sitä paskanärheksi, sanovat sitä kai vieläkin, wanhan kansan inimiset. Saamelaiset kutsuvat sitä nimellä látteguovssat.

Ei siinä mitään, melko komia ja värikäskin, jos oikein liki pääsi sitä vilkaisemaan. Utelias se oli mutta ei niin inimiseen luottava kuin kuukkeli, sen serkku - guovssat.

Joka tapauksessa sen Piekka-Anselmi tiesi muististaan että paskanärhi on metsän juoruakka. Se seuraa poroja, hirviä, kettuja ja hukkiakin, kuin myös inimisiä jotka metsässä liikkuvat. Kaikkia. Ja rää'ynnällään varoittelee niitä kutka sen sattuvat kuulemaan.

Jos siis kuulee taipaleella närhin rääkäisyn, niin kaikki sadan metrin säteellä kuulevat että tinttiä suurempi otus on liikkeellä.

Verkonpaikkaaja oli kuitenkin niin paneutunut reikien etsintään verkostaan, että sivuutti varoituksen, jatkoi vain etsimistä vaikkei olisi suonut löytävänsä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sai selattua yhden, kurotti saavista toisen ja nosti polven päälle ja aloitti sen. Närhi piti taukoa, kaipa se oli jotakin natusteltavaa metsän reunassa olevasta tunkiosta, keksinyt, koska sinne ukko kiikutti joutavaksi käyneen eineen.
Harvoin sitä tapahtui, sillä ruoka oli kunnia-asia eikä sitä yleensä tunkiolle toimitettu kuin joskus harvoin. Silloinkin enemmän hyvästä sydämestä eläviä kohtaan kuin että tuhlaamisen mielessä.
Usein miten sinne päätyivät potunkuoret, kalan perkeet taikka valmistetun kalan ruodot. Mitä niistä nyt yli sattui jäämään.
Eipä juurikaan muuta tähellistä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Verkko sojui polven päältä, silmä haki silmästä vikaa, aihetta, syytä korjata. Sitaista pienemmksi tahi loihtia uusia silmiä, jos niin oli tarve.

Tälle hommalle naurovat kylillä, eikä siihen enää moni kyennytkään. Ei osannut. Osti vaan uuden kun tarpeeksi suuria reikiä oli, sellasia hevoisen kokoisia, joista oli laskiessa haittaa ja kokiessa myös, jos jänkäkoira sattui itsensä ison silmän läpi kieputtamaan sen tuhannen sykkyrälle ja mutkalle. Yleensä itsensä henkihieveriin.

Taasen rääkäisi varoituksen, nyt peräperää useamman kerran. Vielä ei silmät nousseet työstä irti. Sitten jo kuului havinaa kun jokin lennähti huopahatun yli katolle. Varjo vain vilahti silmissä maasta.
Vasta silloin nostaa Piekka-Anselmi katseensa. Ammattimiehen katse, silmät sirrillään haravoi näkökenttää. Empii, muttei pysähdy, jatkaa metsänreunan toiseen ääreen.
Närhi rääkäisee nyt katolta, päänpäältä, katse palautuu uudelleen siihen kohtaan missä hieman empi.

Sydäntä kourasee, perkeleellinen myrkkypommi lähtee kohisemaan suonissa, kihottaa hikeä pintaan, kuumottaa, saa tärisemään.
Ei suinkaan pelosta, kiihkosta mieluummin, metsämiehen reaktio silloin kun tiedossa on jotain todella harvinaista.

Kontio, jumalattoman suuri, tummanruskea ukko seisoa johottaa metsän reunassa kuin majakka. Koivikon valkeaa vasten erottuen. Liikkumatta seisoo, haistelee, maistelee suuntia. Ei ole vielä saanut vainua tältä rantteelta, Piekka-Anselmi tuumii, samalla kuin humeetti pelaa täysillä. Missä on kivääri, paukut siinä on kyllä lippaassa. Ja yksi piippuun vedettynä.

Sitten jo rentoutuu. Siinähän se on ase, porstuassa, kamanaa vasten, käden ulottuvilla. Mutta eipä tässä hätää muutenkaan. Jos kulkee asumisen tuoksut kirsuun, niin heti laskee nelinkontin ja lähtee möyrimään toiseen suuntaan.
Semmonen se on tapa - karhukansalla - pyrkivät erkanemaan inimisistä jos suinkin, paitsi jos joku on tyhmyyksissään niitä alkanut evästämään. Silloin saattavat tulla pihaan roskia tonkimaan. Kesyyntyvä pahkeiset. Haitaksi asti.

Piekka pistää verkon syrjään, nousee sitten reippaasti ja rykäisee. Kontio käännähtää kannoillaan, laskee maahan ja lähtee köntystämään sivuryöppyä Kuluvaran suuntaan.

Piekka-Anselmi laskee alas, ätäkkä liemi suonissa haihtuu, sydän tahdistuu lepopulssiin ja hiki kuivahtaa ylähuulen päällä.

Ukko kurottaa liki ehtyneen Talvisotaputelin ja imaisee sen tyhjäksi. Ähkäisee päälle, pyyhkii suuta kalvosimeen, laskee silmäluomet vastakkain ja hymyilee itsekseen.

Elämä on.

3. luku PALANAKO VAi SiiVUNA? 

No mitä nyt yhdellä jonniijoutavalla karhulla humeettiaan kiusaamaan? Joka sitä paitsi lähti vitomaan. Siis se Mesikämmen. Sitä on maailmassa tähellisempiäkin asioita, vaikkapa kouraan istuvan melan vesto, esimerkiksi.
Sillä on merkitystä istuuko mela pivoon
kuin pyy - jäsenen luonnollisena jatkeena vai onko siitä koko ajan pidettävä täydellä kouralla kiinni, jolloin se on työläs.

Jokaisella omin nokkineen elämisen virkaa hoitavan elinpiiriin muodostuu lukematon määrä tapoja ja tottumia joista ei suurin surminkaan malttaisi luopua. Mieluummin sitä vaikka vaivihkaan koettaa säilyttää omiaan ja näytellä muuhun suuntaan näkymätöntä.

Melan istuminen kouraan on yksi tapa ja siitä ei mielellään luovu, koska yksinänsä verkkojen kanssa kuljailu ja husoteeraaminen muuttuu huonolla melalla hermoja riipiväksi ja repiväksi matsiksi itsensä kera.
Siinä joutuu siivuttamaan sielunsa ja syöttämään pirulle. Sanat loppuvat kesken jos kelvottoman melan takia kiloinen rautu molskahtaa reeskaverkosta takaisin Ahtolaan. Se on selvä se. Ei riittä vaikka huutaisi järven selän yli että TUHAT PERKELETTÄ. Ei auta. Eikä toinenkaan satsi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmia ihan suorastaan sanoen vituttaa kun kauppias on jo alun kolmattakymmenettä vuotta hältä joka helkkerin kauppareissulla kysynyt Metsästäjänmakkaraa ostettaessa että palanako vai siivuna laitetaan - KITOSHH!.
Ja kuitenkin se halvatuinen tietää ihan rikulleen, että täysi kanki
laitetaan viiteen osaan ja puolikas kolmeen - suurinpiirtein tasan.
Niin on tehty aina, lapsesta saakka, kun isän
kanssa sitä ensimmäisiä kertoja pääsi kaupan makasiinin laiturilla maistelemaan, sen aikusta uutuutta. Ja hyvää oli niin, että on tähän päiviin asti kelvannut tuolla mainitulla siivutusoptiolla, laatu on säilynyt lähes samana ja maku etenkin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mutta nyt on wiimenenkin verkonresu tarkastettu. Anselmi ottaa oikean otteen liinasta, mutjauttaa kyynärvarren päällä ja pyörräyttää vyyhdeksi ja nostaa sitten muoviseen putsiin muiden päälle.

Siinä olkoot nyt sen aikaa kun käyn haukkaamassa niestaa kitaan, laskostan sitten ehtoolla, viileemmällä paljuun, tuumii Anselmi puoliääneen.
Puoliääneenpä hyvinkin vaikka kuulemassa on korkeintaan - no enintään lapintiaispesue, jos sitäkään. Ja niille nyt on ihan sama ja hailee, ääneenkö puhuu yksinäinen mies vai onko ääneti.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Anselmi astuu sisään tupaan, nostaa porstuan konttorista mennessään tyröksilaukun. Pukkaa pannun keskemmä levyä ja viskaa muutaman rispaantuneen tuohen hiilien päälle ja niiden päälle pivollisen honkapuikkoja.
Siitä vaan - syttyköön omine aikoneen, ala siihen erillistä henkeä puhaltamaan, aattelee, siirtyy kelosta vestetyn pöydän ääreen ja avaa tyröksilootan.

Puolinainen voipaketti, samansorttinen leivänkyörä sekä rapisevaan voipaperiin kääritty pala palvattua siankylkeä. Juustonmötikkä. Vajaa jo sekin.

Siinä eineet päivälle, ehken parille - kepeillä hommilla. Syötävä pois ennen kuin kypsyvät liikaa. Vasta sitten voi käydä talvella ajettuihin varastoihin, jos on tarvis. Saas nähdä miten kala alkaa liikkumaan tälle syyskesälle.

Piekka-Anselmi kuopasee puukon vyöltä, kurottaa alaskäsin ja pyyhkäsee pasillit terästä saappaan varteen. Ottaa sitten kyrsän kouraan ja viiltää puolituumaisen viipaleen rukiista. Taittelee leukun kärellä voipaketin korvilleen ja vestää nokareen ynnä levittää sen leipäviipaleelle sekä haukkaa jo maistiaisen.

Sitten kuorii juustonköllykkää, laskee kuorta kuin aluhousuja naaraalta, taiten, rikkumatta ja nautiskellen. Asettaa peukalon oikeaan kulmaan könttään nähden, taiteellinen vaikutelma kun pitää saada ja painaa terän peukaloa vasten varovasti. Varttituumainen silotellun oloinen siivu vuoleutuu ja kaartuu terän yli kuin keltainen maininki.
Kiepsauttaa terää vasten leivälle.

Piekka-Anselmi on niitä miehiä. Juusto alle ja liha-aineisto päällimmäiseksi!

Sitten avaa rapisevan voipaperin. Houkutteleva tuoksu, nokassa viipyilevä kypsän sianlihan aromi leijuu. Leikkaa maistiaisen. Toisen. Kolmannenkin. Vihdoin kelputtaa ja viiltää rasvaa tirisevän samanmoisen siivun kuin juustostakin, sille kaveriksi.

Ottaa tekeleen hyppysiinsä, laskee luomet ja kohottaa huulilleen ja haukkaa. Täyttymyksen hetki. Humeetissa juoksevat rainoina kaikki elämän aikana ihania elämyksiä toimittaneet naaraat kuin pumpulipilvessä. Niin huikealta tuntuu makuelämys. Ei sen paremmasta enää.
Sitä ihan mielellään jättää rukolat ja muut herkut rauhaan. Ja hyvä isä - pitäähän sitä toki muidenkin saada herkutella. Syökööns vaikka kaikki niitut tyhjäksi heinästä. Ei sen niin väliä.
Kunhan jättävät siankyljet rauhaan. Etenkin savustetut.


~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kolmannen annoksen jälkeen jo toppuuntuu ja siirtyy kahvittelemaan. Mietiskelee eteen tulevia hommia ja kun semmosia tuntuu laiskankin elämässä olevan, asettuu lavitsan kirjavalle raanulle pitkäkseen niitä järjestykseen laittamaan.

Syötävä on - jos meinaa elää, tuumii ja nukahtaa.

4. luku MUKULAT 

Siinä kun Talvisotaansa kävi loppuun ja uuttaakin hieman kerkesi aloittaa niin eikö jo vain kunnon suomalaisen miehen melankoliseen tapaan, ihan suorastaan perisyntimäisesti tullutkin se muisteluosiovaihe Piekka-Anselmillakin. Ja meinasipa pahalainen jumia paikoilleen. Piru vie.

Kumma se on vain suomalaisen miehen palowiinapää silloin kun yksin pääsee johonkin oikein mukavaan ja viihtyisään paikkaan kiihtymättä suotta. Ihan kaikessa rauhassa omimpia omiaan omin päinsä touhuilemaan.
Rentoutumaan niin että päätä ei juuri
mikään pakota, no enintään että sateella tietysti kastuu jos silloin on höynä ja menee vaikkapa esimerkiksi verkoille.

Mutta otahan siihen lystiin ja onneen palowiinaa, jokunenkin ryyppi ja etenki se wiimeinen, niin hetipä
kyllä wiinapäissään pakkaa kaikenmaailman harmitukset humeettiin nousemaan ja siellä möyrimään. Mieltä lättänäksi lyömään ja hyvä mieltä syömään. Ei nyt hyvä isä sentään niillä aivan ensimmäisillä mutta sitten.

Könyävät murheet humeetin loukkoja sen verta vilkkaaseen, jotta pitää ottaa wielä ryyppi varmuuden vuoksi, tilanteen selkiyttämiseksi ja sitten toinen.
Ja toinen.

No sitten ne vasta kaikki yht'aikaa höökiikin päähäkkyrän kimpuun, ne ikävät asiat. Niin se vain on. Päänuppi siirtyy ojasta allikkoon, ei niin kuin muilla heimoilla, kuten vaikkapa epsanjalaisilla tahi italiaanoilla.
Niillähän pulina vain kovenee ja melskaus. Ja molkotus. Kädet
alkavat loppua, hakevat Lemmot pitempiä käsiä toisiltaan. Pussavat ja halaavat riätit.
Suomalaiset, jos siihen vaiheeseen yleensä pääsevät ennen
sammumistaan, hakevat halkoja ja peli alkaa. Sitten tulee polliisi. Toinen puoli lautoihin - toinen rautoihin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Niinpä Piekka-Anselmillakin, miksipä tuo muusta heimosta olisi eronnut? Verkot oli selvitetty ja eheytetty. Päivä oli osapuilleen valmis. Kaikki kunnossa. Päässä humisi somasti. Ei satanut ja maha oli täynnä niestaa. Lähes täysi puteli herkullista palowiinaa jalan kupeessa antautuneena. Kaikki kohdallaan, niin kuin pitikin, pilikulleen - suunnitelmien mukaan.

Ja sitten yhen äkin, kuin riutta, lentää liihottaa paikalle muistelo, mukulat. Ne lapset, maailmalle lentäneet ipanat - klopit ja pirpanat. Niistäkö nyt ptää aikuisen miehen, aikuisista lapsista alkaa itselleen murheen sarkaa alkaa kyntämään, äestämään ja lanaamaan?

Siellä ne on puoskat maailman toreilla omin nokkineen. Eivät ole pyydelleet nimiä lanketteihin. Eikä ole tarvinnut einestä ja rahaa laittaa.
Ovat pärjänneet, lapsenlapsikin on jo, että oikeastaan ukkihan tässä nyt jo höperehtää eikä mikään raavas mies. Vain mieleen ne tukkivat. Siitä huolimatta. Minkä tuolle osaa?

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Poropartti ilmaantuu metsän reunaan, ajatus loikkaa mukuloista sinne ja katse seuraa mitä siellä tapahtuu. Hirvas siellä puhisee, on jo ensimmäiset vaatimet yhteen hätyyttänyt vaikka rykimään on vielä tovi aikaa. Eipä siinä mitään, olkoot kunhan eivät ihan portaille tule paskomaan.

Vaatimista ajatus loikkaa kepeästi, sukkelaan kuin kärppä, omaan somaan vaatimeen joka etelän kaupungissa ahertaa. Se asia pitäisi saattaa kuntoon ja touhuta se tänne perälle sipsuttamaan.
Siinäpä palaa monet muunlaiset
muistelot humeettiin Piekka-Anselmilla, mutta pikemminkin ne liittyy etupäässä siihen mukuloiden tekohommaan, kuin itse vunukoihin.

Oientuu ukko porstuan syrjään, tuulen suojaan vakituolilleen. Elokuisen illan auringonpaisteeseen ja lumpsauttaa silmänsä kiinni.
Ja sillä siisti.

5. luku KOSKELOPARVi

Aamu siinä valkeni pikkuhiljaa, pikkupuuhissa - heräämisessä, aamustelussa ja niin edelleen. Heräämisessä Piekka-Anselmi ei ollut niitä huonoimpia. Ei sinne päinkään. Päinvastoin. Kun Anselmi aamuyöstä oli soutelemassa, yleensä ja etupäässä Höyhensaarten suunnasta kotirantaan päin, niin heti kun kokka karahti rantaan, silmät loksahtivat raolleen. Sen verta minkä nyt valo herääjälle sallii sikkuraisille silmille.
Voisi niistä kuitenkin sanoa että koht'siltään, pikimmiten ne jo haroivat
ympäristöä tarkaten ja havainnoiden. Kuvasignaalia tuppasivat lappamaan humeettiin ylen samaan tahtiin kuin Pakko-YLEn lähettimistä.

No tässä Anselmin tapauksessa vaan johtopäätöksiä teki terävä humeetti heti täysillä kuin paremman luokan tietokonemasiina - ei mikään unelias aamuhorisko. Niin oli Piekka-Anselmilla pää hyvä käynnistymään.

Olihan ukko kuullut kaikenkarvaisia juttuja siitä kuinka iniminen kun muka joutuu vastentahtoansa kamuamaan ylös töilleen, yön jossakin lietsussa rymyttyään, jotta sillä humeetin herääminen osaa joskus kestää parikin tuntia, että vaikka roppa sinällään näyttäisi oortinkissa ja nuhteessa olevan. Mutta sitä nyt on kaikenalaista, inimisissäkin. Sehän on selvä. Onhan nuita eroja poroissakin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ensimmäisiin toimiin heti heräämisen jälkeen kuuluu uloskurkistus akkunan pielestä. Sikäli mikäli näyttää kirkkaalta ja tuulet oikeasta suunnasta, niin sitä mukaa sujuvat aamun askareet.
Jos taas on sadepäivä, niin se on sadepäivä.
Senhän kuulee katon ropinasta jo lavitsalle wällyjen alle. Silloin ei huoli hoppua pitää, on aikaa työskennellä aivotöitä jos ei ihan anhiton nälkä mahalaukkua vielä kaiverra.

Sadekin osaa joskus kummitella, tulee niin tasaisena sihuna, tihkuaa niin vaivihkaa jotta kätevämpikin siinä lankaan menee ja syyttää suotta ennen aikojaan pomppaa tyhjää jalkeille vaikkei ulos kastumaan ole mitään hinkua.

Monet on ja lukuisat ne kerrat jolloin Suomelle ensisijaisen tärkeitä asioita on häpeilemättä ja ujostelematta pohdiskeltu harmaassa sateisessa aamussa wällyjen seassa lavitsalla lojuen.
Hartaudella on paneuduttu pohtimaan
lama-asetelmia, viennin ja tuonnin taseita, verohuojennuksia ja muuta sälää joka edellisiin liittyy.
Munia raapien on päsmäröity ministerien vaihdoksista ja siitä
tuleekohan siitä lopultakin mitään, paraneeko nuo pirulaiset vaihtamalla lainkaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tänä aamuna kaikki tikkasi kuin wanha singeri Pertta-Raunin mökissä. Kirkas oli ilma ja lounaasta näkyi viri käyvän. Muutamia joutilaita pilven retaleita kuljeskeli pitkin taivaanrantaa, mutta muuten sää oli kovin suotuisa sille että josko kokeilisi miten siian poika liikkuu. Tosin lehti oli puussa vielä täydellisesti, merkkejä syksystä ei lainkaan, mutta tämä ilma, tämä ilma oli jotenkin.

Piekka-Anselmi einesti niin kuin oli jo yli 30 vuotta tehnyt, pekonia ja munia, hevosnaamaisten enkelsmannien tapaan. Sivistystä - sanoisi ehken joku maailmanmatkaaja. Ja paskat - järkiasia vain.
Päälle tujakkaa kahvia pari kuksallista. Ei sitä muuta iniminen
ensihätään osaa kaivata. Siitä se kopeutuu elämä.

Astuu sitten ukko ulos ja astelee järven rantaan, katselee ja kuullostelee. Kuikkapari kalastelee kauempana ja huomaapa katse koskeloparven laskeneen yön sylissä järven pinnalle. Hyvä juttu, niitä pitääkin jonkun aikaa seurata, ehkäpä ne johtavat syönnösparven suuntaan.

Koskelot kelluskelevat joutilaan oloisina, silloin tällöin joku sukeltaen. Muudan toinen läpsyttää vettä ja nousee vaivalloisesti laiskaan lounatuuleen ja kaartaa sitten järvenselkää seuraillen. Selvästikin jotain Kolumbuksen sukua tuo epeli, tuumii Piekka-Anselmi tarkatessaan veneeseensä nojaten selälle silmät sirrillään.

Sitten kaartaa lentäjä takaisin parven ylle raksuttaen ja laskeutuu parvesta pois selälle päin. Muu revohka lähtee uimasilleen samaan suuntaan. Anselmin päässä syttyy lamppu. Niinköhän kävi muulle väelle vinkkiä antamassa että tuolla salmensuulla on kalaparvi noussut pintaan einehtimään keijustoa.
Kun huomaa koskeloiden vain päättäväisesti siihen suuntaan meloskelevan, panee
itsekkin toimeksi.

Nostaa suojan alta valmiiksi laskostetun paljun veneen keulaan, siinä kymmenen mustalankaista nailonia kököttää sulassa järjestyksessä laskosteltuna vettä janoten. Pukkaa veneen veteen, riipat ja kupaimet on jo valmiiksi veneessä.
Tyrkkää airon kärjellä selvälle vedelle,
sovittaa airot hankaimiin ja lähtee vetelemään kiiruhtamatta, mutta tasaisen varmasti samaan suuntaan kuin koskeloparvi.

6. luku PYYNTÖREiSSU

Mikäpä siinä on soutimista pidellessä kun saa kiskoa koko selän voimalla. Hankaimet on istutettu tanakasti ja justi oikeaan paikkaan soudun suhteen. Airot on mitoitettu reippaalle mielelle (miehelle), parin jalan verran vakimallia pidemmät, oksattomasta aihkimännystä höylätyt takuupelit jotka eivät petä vastahankasessakaan.

Ja vene, puumaakarin täydellinen taidonnäyte, nelilaitanen, soukka, likiten savolaismallia, mutta pituutensa tähden näyttää niitä soukemmalta. Ja olipa Piekka-Anselmi kaiken hulvatun varalta teettänyt normaalia tukevampaan keskituhtoon mastonkengän aina rahakoloa myöten.
Sinne oli laittanut wanhan Suomen
kymmenmarkkasen kultarahan sijaan. Perinteitä pitää kunnioittaa. Vaikkei maailman meriä purjehdikaan.
Eikä Anselmilla
ollut sitä paitsi pellavaista purjettakaan vielä, vaikka vene jo neljättä kesää likosi.

Sellaisella siis kiskoi itseään kalavesille ukko, tasaiseen lykkien, vesi pohjalaudoissa
liplattaen. Väliin koskeloparvesta suuntaa vilkuillen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Siinä ehtii soutaissa monenlaista asiaa humeetissa käymään, pyörähtämään tahi sitten jumittumaan kuin nykyajan "piisit" ikään radion toivekorsetissa.
Illalla oli kuullut kun taas oli ajankohtaislähetyksessä mainittu valtion anhittomasta
velanotosta, se oli vielä iltayöstäkin nuppia kiertänyt:
Perkele, mitä järkeä se on etukäteen syödä kaikki -
monen vuoden tulokset. On siinä vastasyntyville vunukoille tulevaisuus! Helposti siinä jää kiikkiin maksajalle. sehän saattaa pyytää mitä vaan vipin varjolla. Ei velallisen asema niin rapia ole.

On se vaan kumma että säästäminen on niin halveksittua, että sitä pitää jo oikeastaan salaa harrastaa. Kohtako se pantaneen luvanvaraiseksi?

Joutuu pian menemään pankkilaitokseen hattu kourassa wanhaan malliin:

"Päivää herra isojohtaja - ajattelin alkaa hieman säästämään pahanpäivän waralle. Saisinko luvan sille toiminteelle ja monellekko lomakkeelle se anomus nyt laitetaankaan? Pitääkö olla woimassa oleva lääkärintodistus humeetin terveydentilasta aseluvan tapaan. Entä polliisilaitoksen haastattelu ja leima. Menekö säästämishakemuksesta valtion leimavero? No joka tapauksessa minä nyt vaan olen tullut siihen tulokseen, että minä aion siitä huolimatta säästää. Vaikka salaa, jos se ei muutoin onnistu. Ollaan sitten rikollisia - Saatana!"

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olipa jo alkanut itseäkin lopulta naurattaa moinen kulutuksen parodiointi ja siihen oli sitten kuitenkin lopulta nukahtanutkin Piekka - Anselmi.

Nyt oltiin sitten verkkojen ja muiden rensselien kera kalansatimia
asettamaan menossa, mutta se onkin sitten jo eri juttu. Vain homma kerrallaan.

Pysähtyy sitten keskelle selkää, vet
äsee airot lepuutukseen, kaivaa tuohikontista pullon huihai-juomaa, pistämättömän pullon Talvisotawiinaa. Kopauttaa kyynerpäällä pohjasta, kiertää korkin ja huiskauttaa tukevan ryypin aataminomena lunksuttaen.

Ähkäsee ja haukkoo henkeä. Pyyhkäisee kyyneleet silmäkulmistaan lyyssin kalvosimeen ja
kääntyy reunan yli puhuttelemaan Ahtolan väkeä:

"Mulla onnettomalla maanmatosella olisi pieni pyyntö esittää:
Annas Ándde ahvenia, Piera pieniä kaloja,
Juhu muita jullikoita, Heaika hevosen kokoisia.
Kaikki onkhen ottamhan, väkärauthan vääntämhän!
Katiskhan kasuamhan.
Siika silmhän sikkuralle. Verkkohon vetkumhan.
Pyythön pystymhän!"

7. luku EI MiTÄÄN TAVALLiSTA KUMMEMPAA

Huomisaamulla sitten, sää oli paras mahdollinen mitä kalaverkkojen kokemiseen tulee, Piekka-Anselmi pukkasi vesikulkuneuvon ahteelta veteen, riitteestä ei vielä tietoakaan. Loikkasi itse sekaan, asetti soutimet asialle omistettuihin paikkoihin ja alkoi kiskoa vivuista kaukana selällä killuvaa kupainta kohti.

Kokkapuu jakoi somasti vettä kahtia. Turskautti tasaseen tahtiin, soutajan kiskaisun mukaan tietenkin, kuplavanan kahtapuolta alusta. Airot jättivät myös omat merkkinsä veden pintaan pieneksi toviksi, mutta muuten oli jälki kuin pitsiä olisi merkannut. Herkkä ja niin luonnonmukainen.

Tasatahtiin kiskotteli ja pieneni koko ajan rantaan nähden. Ei taukoa, ei ryyppyjä näin aamutuimaan. Tähellistä oli saada satimet pois näin hyvänsään aikaan kun oli yksiksensä matkassa.
Vesi oli vielä liian lämmintä vitkutteluun, siikaeläin - se pilaantuu niin helposti. Tukkii pahkeinen itsensä niin tiukkaan verkon silmään että pakahtuu melkein heti. Piankos siihen ovat mätäpasillit heti kynsijään lyömässä, haukkapaloja ahmimassa jos raavoksi heittätäytyy tahallaan.

Joskus on Piekka-Anselmillekkin niin onnettomasti sattunut että heti on verkonlaskemisen jälkeen reeskapartti itsensä silmiin pakannut ja kun aamulla sitten on nostamaan ehättynyt, niin koko veden sato on pilalla. Kuolonkankeus tipotiessään ja räätit jo niin pehmeitä että hädin tuskin päästellä kestävät liinasta pois. Vistoa hommaa se on, mutta ei niitä auta silminkään jättää.

Näitä mietti Piekka-Anselmi venettä apajalle kiskoessaan. Ei muuta tällä kertaa. Suuret ajatukset olisivat vuorossa vasta iltapäivän puolella pitkälti, jos vähänkin taivaan merkit paikkansa pitää. Silloin vasta luppoajalle kääntyy elämä taas.

Saaliin päästely, perkaus ja jälkikäsittely, liinojen selvitys ja ylipäänsä kaiken järjestykseen laitto seuraavaa kertaa silmällä pitäen oli tehtävä säännön mukaan.

Tässä ei nyt oltukaan torilla nyrpistelemässä kuolleitten kalojen hajua eikä hypistelemässä niiden jäykkyyden astetta. Tässä oltiin luomuruu'an alkulähteillä. Puhtaimmilla niistäkin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Pian jo oli kupaimella. Nappasi sen lennosta lavalla ja liu'utti vilttoa vartta pitkin käden ulottuville. Vyyhtesi köyden veneenpohjalle ja kiskaisi tupurin reunan yli ensin sitä huljutettuaan vedenpinnassa.

Näpräsi sitten solmun auki, erotti paulan ja nostonarun toisistaan. Kurotti kaaren rakoon tuikkaamansa puikkarin ja alkoi kiskoa jadan päätä puikkarille; joka toisen kellukkeen kohdalta oli Piekka-Anselmin tapa laskostaa liina. Eikä kahta puhetta, hyvin pelasi järjestely.

Viisvitonen oli tämä ensimmäinen, jadan pää. Tähän ei varmaan niin kovin suurta tunkua Ahtolassa ollut, ellei nyt joku siikamamma ollut kyllästynyt niin lopen elämään. Mutta rautu kyllä, silloin tai tällöin saattoi nostajan käteen jytyyttää jo kauempaa.

Kah - Saavetti soikoon, jokuhan siellä on, tuntee herkkä käsi, hymy karahtaa ja jää pysvästi paikoilleen. Päivä on pelastettu, jytinästä päätellen tänään syödään kalapottua. Se on perinne jo. Ensimmäisistä kalosta tällä järvellä aina. Sitten on aikaa kölliä lavitsalla ja miettiä mielessään erilaisia herkkuja mitä tuoreesta, itse pyydetystä kalasta iniminen suinkin vain voi keksiä laittaa.

Perhana! Liki parikiloinen siikahan se siellä ja virtaa piisaa yhä. Nostaa liinan polvien päälle, irrottaa kalan, tainnuttaa ja laskee veren. Sotku selvitetään sitten talaassa.

Onpa siitä kyllä kauan kun tällaisen köllykän viimeksi olen saanut tästä vedestä, tuumii Piekka-Anselmi ja lappaa liinaa puikkarille. Verkonpää tulee. Solmu yhdellä kädellä auki ja verkon huljautus ja taiteilu veneen pohjalle.

Heti uuden verkon päässä on kiloinen rautu. Hymy poskilla karehtii yhä leveäpänä. Kappas pirua kun nyt saalista pukkaa, myhäilee ja lappaa liinaa taas, kalan hoideltuaan.

Homma jatkuu ammattilaisen ottein, reeskaverkoista, rannenpaa, nousee lähes ämpärillinen kalaa, osa jo pehmenneitä, ne täytyy erotella rannassa ja jättää korpille, tuumii itsekseen.

Kun viimeinenkin sadin on kiskottu veneen pohjalle, saalista on yhden miehen eineeksi liikaakin. Vaikka vain parhaat valitsee, niin viikoksi liki silti.
Maailman tavaralle ei saa olla perso, muistaa Piekka-Anselmi ja päättää antaa osan saalistaan korpeille ja kuukkeleille. Se jos mikä on kierrätystä puhtaimmillaan. Mitään ei jää jäljelle vainajista, ei ruotoakaan. Kaiken hoitaa luonto.

Laskee soutimet veteen ja lähtee kiskomaan rantaa kohden.

8. luku ERiLAiSET SiiAT

Ei sitä ole olemassakaan mellevämpää näkyä kuin täysin onnellinen kalansaalistaja; semmonen joka on saanut kalaa sen verta yllinkyllin, että sitä kärsii antaa saannistaan muillekkin. Noooo, sikäli mikäli näillä kolmannen sektorin asiakkaiden tarvenäkökulmilla on antaa myöten ilmaisen ruoka-aineen suhteen.
Siinä suhteessa ovat kaikki inimiset erilaisia.... mitä tulee antamisen ja saamisen iloon. Se intervalleina vaihtelee hyvinkin vahvasti -
tietenkin, mietiskelee soutaessaan Piekka-Anselmi, sillä soutaminen jos mikä on tieteellisesti tutkittu asia.

No ainakin lähes, sillä Anselmin muudan yksi hyvä tuttu, jostakin etelän suunnasta lääkärismies, semmoinen hyvin täysipäisen oloinen wanhempi herra. Se oli kerran todennut wiisaasti soutamisesta Piekka-Anselmin kera tulilla istuessaan, molemmat pikkupäissään, tulilientä kun olivat rautukeiton päälle napanneet pullollisen ja sitten vielä tohtorin repusta hopiamatillisen konjakkia kohven kyytipojaksi.

Niin, juuri silloinpa oli tämä verraton leukapartainen jässikkä todennut, että soutaminen on sikälikkin hienoa terapiaa, että jos nyt jollakin jostakin syystä sattuvat olemaan erilaiset näkemykset vaikkapa siitä miten tätä hiippakuntaa johdetaan, niin ei sitä heti tarvitse nousta veli veljeä vastaan pertaanin kanssa, taikka käsikähmään tahi hurmekentille talleksimaan kun lähtee siitä eistään vaikka soutelemaan.

Sitä vain ottaa sellaisen jokiveneeksikin tarkoitetun inarilaisen, pukkaa sen vettä viistämään ja sen kun vaan loikkaa itse perässä, iskee soutimiin ryhmyiset kouransa ja alkaa kiskoa pitkin vetisiä selkävesiä.
Kyllä siinä pahimmat myrkyt suonistosta pikkuhiljaa häipyy kun
silmät päässä pullistuen, hampaat irvessä ja peräsuoli teljolle valuen kiskoo pahimmat mielen liikutukset hiiteen. Ja kiikutukset. Vastatuuleen.

Siinä vaiheessa kun herkiää soutamisen määrätietoinen työ maitohapoille, ei yleensä tulisemmallakaan sielulla varustetulla inimisenpuolella enää mieltä hallitse unelma jämäkästä otteesta jonkun politikkaketkun kraivelista tahi kulkusta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Semmosiakin mukavia oli se tohtori jutellut. Että kun pääsisikin näistä asioista päättämään, niin ensimmäiseksi hän määräisi oikein reseptillä kansalaisopistojen puuharrasteryhmät aivan anhittomaan soutuveneiden tekoon.

Sitten kun niitä olisi veet ja rannat täynnänsä,
puusepänteollisuudelle olisi ammattimaisia puusuutareita tarjolla tientäydeltä ja sellun sijaan Suomi-niminen alkaisi pukata maailmalle korkeaa jalostusastetta vastaavia soutuveneitä massan sijaan.
Myyntimiehet kaartelisivat venetraileriensa kera tie sonnalla pitkin €euuta ja Afrikkaa jossa kuvista päätellen näyttää enin osa sakista pysyttelevän yhä vieläkin koplukkakannassa.

Eikä siinä enää juurikaan insinöörejä tarvittaisi neuvonantajiksi.
Suomalainen puusoutuvene kun on ehdottomasti lajinsa ylivoimainen ykkönen, olipa sitten katsastusleimassa Made in Savoland tahi Lapland. Vaikka Haermaeland.

Ja se toinen, tyystin ja kokonansa erilainen puolisko tohtorilla oli asiaan se, että kun rannat ja ahteet olisivat pikimustanaan hyvin tehtyjä, hautatervalta tuoksuvia veneitä, niin kenkäpä niitä enää viitsisi varastaa.
Siitä vaan ottaisi joku varkaan eli roiston ammattiin mielivä ihan harjoituksen vuoksi jonkun rovin ja lähtisi sillä pakoon harjoittelua yrittämään.

Mutta että sen verta kyllä pitää katsoa niiden ohjaajien siellä kansanopistossa perään, ettei soutimiin ihan
mitään läpi epäkuranttia puuta sentään käytetä. Virheitä ei pidä sallia sillä varkaana olemiseen helposti kyllästyy kun lähtee auliisti kiskomaan selälle päin ja revittääkin heti lähtökiihdytyksessä airot poikki. Tuskinpa työministerikään olisi moisesta ammatissaan epäonnistumisesta iloinen koulutuksen vinkkelistä katsoen.

Erityisesti soutaminen olisi tämän kallonporaustohtorin mielestä oiwallista terapiaa kaikenkarvaisille hulluille. Niitä pitäisi soudattaa päivät pitkät pitkin Pielisen, Oulujärven tahi Inarin loputtomia selkävesiä.
Kyllä siinä pahin into ja tuli murhatöihin ynnä
muihinkin väkivallan erilaisiin ilmentymiin vähitellen alkaa sortua - aina illan päälle, kun Höyhensaaren ranta alkaa silmäluomissa kirveltämään.

Se on kyllä hyvin runsaasti sitä, että tavallinenkin jässikkäkin sitä
pari peninkulmaa päivässä soutaa kun sikseenni alkaa, mutta kyllä se iltapäivällä alkaa jo lauhkeus saada vallan, ei enää isommin ole kahakehtamaan, ei vaikka rannalla olisi joku toinen suomalainen palowiinalastin kera oottamassa.
Säyseä tulee tapahtumasta vastaanottokomitean suhteen.
Hyvin siivo ja kesy.

Se saattaa käydä niin että soutumies wahvan kermaisen siikasopan syöpästyään ja wiinaryypit hotkaistuaan kellahtaa
lavitsalle ja nukkuu huomeneen saakka. Eväänsäkään lotkauttamatta, mitä nyt sitten sattuukaan ehken unissansa mainitsemaan jotakin ihanista naisistaan.

Vallan oli mukava se tohtori ja täysipäiseltä vaikuttava. Semmoisen kun saisi tälle perälle joskus luunsa kiikuttamaan, niin mikäpä sitä estäisi, saavetti soikhon, etteikö sitä maailmaa vielä parannettaisi lähestulkoon valmiiksi saakka ensin. Ja sitten esitettäisiin vallanpitäjille lasku ja laiskoteltaisiin loppuelämä jossakin Inarinjärven vuonon pohjukassa tulilla päivä pääksytysten. Konjakkeja ja muita parempia palowiinoja nautiskellen.
Ja yöt.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Konsultaation laskutusvaiheen juuri loppumisvaiheessa kokka karahtaa tuttuun ahteeseen. Piekka-Anselmi nousee, kiepsahtaa vedenrajaan ja kiskaisee keulan maihin. Katselee ihailevasti saalistaan ja alkaa niille töin.

On se vaan kummallista että noita siikojakin on niin erilaisia. Tässäkin järvessä ainakin kahta sorttia; pitkiä, soukkia, sulavapurstoisia ja sitten noita pönäköitä, hyvin ruokapöydän liepeillä viihtyneitä köllyköitä. Kuin kulinaristeja sieltä parhaasta päästä.
Ne minä savustan.

9. luku ...HYiN KEiTETYT POTUT

Aika kuluu, mitään ei mahda, ajan ratas pyörii tasaista tahtia. Korkeintaan sitä voi hidastaa heittäytymällä mitääntekemättömäksi, niin vermiksi ja tekemättömäksi että laiskatkin tulevat siitä kateelliseksi.

Joku ilkiömielinen munkki eli miehenpuoli on muinoin todennut että jos jättää naiset, viinin ja laulun, niin ajan kuluminen selvästi hidastuu. Noo - ikää ei ehkä kerry sen enempää näillä näkymin, mutta loppuelämä, se saattaa hyvinkin tuntua pitkäveteisemmältä. Jo vain se saattaa olla nuin, mene ja tiedä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Noita tuumaili Piekka-Anselmi odotellessaan reeskojen kypsymistä savupöntön alle asettamansa tulen äärellä, itse salvamansa laavun katon alla. Laatuluokan triippusmatossaan.

Se oli Anselmin mielipaikkoja, siitä saattoi oikeaan asentoon kampeamalla nähdä selkosen päässä kiiluvat tunturien laet, aukean jängän ja kaiken liikkeen mitä siellä harvakseltaan sattui olemaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Suosikkipaikka se oli, koska siinä lojuessa humeetissa alkoi kiertää willejä ajatuksia. Oikeastaan voisi sanoa, että siinä oli jokseenkin turvallista karkuuttaa mielikuvituksensa lentoon ja entoon.
Kukaan ei tullut sanomaan että syti, ajattelet väärin! E-hei! Triippusmatossa saattoi ajatella huoletta vaikka sitä että tuleeko suomalais-ugrilainen heimo enää ikinänsä tolkkuihin ja savustaa syöpäläiset iholtaan, nitistää ne pois päiviltä.

Ahneudella ja vallanhimolla kun ei tuntunut olevan enää mitään ylärajaa eikä häpyä. Päinvastoin, häpeämättömästi käyvät ja pystypäin, kelmit selittämään ja vähättelemään kiinnijäämisiään heimon kassasta anastamistaan.

Olipa triippusmatossa kerran jo sitkeästi päässä pyörinyt ajatus siitä että warminta olisi kai käydä perumassa sotilasvalansa, ettei vaan tarvitsisi yllättävässä tilanteessa osoittaa pislarin piipulla omia. Meno näyttää olevan kypsymässä siihen suuntaan, että pian roistosakille yritetään sakinhivutusta.
Näennäisdemokratiassa kun kaikki on mahdollista; naapurin nouseminen naapuria vastaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Herkullisia tuoksuja pöllähteli savustimen raosta. Oikein veden kielelle saattoi tällainen verkkaan miehen ruoanlaitto. Tässä ei hosumalla tule lasta ei paskaa.

Piekka-Anselmi oli wanhan liiton miehiä. Heti perattuaan oli ripotellut kevyen merisuolan reeskojen sisäpinnoille ja sillä suolauksella pärjäsi.
Tulen teki, mutta hauraan ja kepiän, juuri ja juuri elossa olevan.
Eihän pönttö mikään paistouuni ollut. Reeskan piti säilyä mehevänä, kosteana herkkupalana aina syömiseen saakka.

Toinen, länsirajan tapa oli savustaa siika kuivemmaksi kovemmassa löylyssä ja sitten kastaa jälkikäteen "salaiseen" suolaliuokseen. Kyllähän se suolautui, ei siinä mitään, mutta kalan lihakset olivat kuivempia. No se sentään on vain makuasia ja siitä ei ketään ammuta. Vissiin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Läskipalat valahtelivat silmille vaikka torkahtaa ei passannut, oli vahdattava syötävää.

Lopulta Piekka-Anselmi kopeutui ja kampesi matosta alas. Lipaisi kielellä suupieliään ja käännähti pöntölle, avasi ja kiskoi ritilällisen höyryäviä reeskoja pölkynpäälle ja kävi kursailematta atrialle.
Hyvää oli, eipä siinä kauaa mennyt kun yksi ritilällinen oli kuorittu ja jauhettu käkättimen kautta mahalaukun puoleen.

Niin kuin jokainen edeskäypä tietää,
reippaasta lämpimän kalan syömisestä aiheutuu semmoinen mukava, jäseniin käyvä raukeus. Väenväkisin pakkaa silmäluomet lumpsahtelemaan, jalat ja kädet muuttuvat lyijynraskaiksi, selkäpii heittäytyy keitetyksi makaroniksi ja kaipa se valahtaisi pakaroiden väliin ellei pää sitä hartioilla pidättelisi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Niinpä Piekka-Anselmikin aikansa siinä nuotion lämmössä sinnitteli, pani vastaan, mutta - ei se auttanut, Ahtolan asukeilla on niin mahtava taika että sitä vastaan on turha vastaan panna. On vain nöyrryttävä.
Niinpä Piekkakin lopulta nakkasi pari paksumpaa pökköä tulelle ja kampesi takaisin triippusmatolleen.

Hetken päästä jo kuului kevyitä puhahduksia, sitten: "Wi*un hyin keitetyt potut" ja sen perään runsasta kuorsausta.
Elämä jatkoi verkkaista rataansa kaikessa rauhassa
lähes koskemattoman luonnon keskellä ja kaikilla asianosasilla oli hyvä olla.

10. luku UNELMiA

Piekka-Anselmillakin oli unelmia vaikka suurin onni olikin erämaan hiljaisuus ja rauha, luonnonkauneus kaikissa olo- ja ilmenemismuodoissaan. Kevään kiihkosta syksyn haikeuteen.

Unelmiapa niin, oikein suuria unelmia kuten luultavasti suurimmalla osalla inimiskuntaa: oikeudenmukaisuudesta, rehellisyydestä, kunnioittamisesta, totuudesta. Unelmia sellaisesta yhteisöstä josta puuttuvat ahneus ja valehtelu, vallanhimo ja omien etujen tavoittelu.

Pitkät luppopäivät Piekka-Anselmi oli niitä pohtinut triippusmatollaan katon tai varjon alla sateilta ja auringon porotukselta suojassa, useasti tunturin kallaassa ja päälläkin milloin sinne huvitti mennä. Kurun suojassa tai jängän saajossa poutapilvet yllään, leppeä tuuli puhallellen pahimmat syöpäläislaumat Huitsin hiiteen.

Se oli mukavan kesyä hommaa - se pohtiminen. Työkalut varsin yksioikoiset ja kevyet raahata tahi kantaa mukanaan. Aikaa paneutua seikkoihin yksityiskohtaisen perinpohjaisesti lähes rajattomasti siihen nähden että vain nälkä aina pakotti joskus, silloin tällöin pitkän ja ankaran työpuhteen keskeyttämään. Se harmitti - harvemmin luonnonilmiö.
Vielä harvemmin keskeytti
kännykkä koska sellaista ei ollut. Eikä seuralainen. Sellaistakaan kun ei ollut.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mieliunelmia oli ahneuden pohtiminen. Että mistä pirun Lemmosta on iniminen humeettiinsa saanut sellaisen kipenen ja kiiman että kaikkea mahdollista pitää olla eniten, enemmän kuin muilla. Se tuntui Piekka-Anselmista ratkaisemattomalta ongelmalta. Ei valjennut vaikka sen pohtimiseen saattoi hyvällä kelillä, heinäkuun laiskimpaan aikaan, käyttää moniaita päiviä pääksytysten.
Ilman sen kummempaa lopputulosta tai lisenssiaattityötä.
Tohtorin väitöskirjasta nyt puhumattakaan.

Ukkeli oli miettinyt sitä työnteon nakökulmasta, ahneutta tietty. Eikä yletön rasittaminen itseään työllä - luterien oppien mukaan, se ei kuullostanut oikein viisaalta kun sitä ensin puolikin päivää oli pähkäillyt selkäpillään maaten. Ja ahneus kun teettää useinmiten töitä. Kovasti töitä. Näkyy se semmoinen kiima olevan että lepoajat ja tauot menevät päistikkaansa sekaisin.
Vaikka sitä saattoikin
kyllä ensin tyhmyyksissään, kokemattomuudessaan, noviisina luulla että silmitön ahneus johtuukin siitä kun ensin pitää kerätä mahdoton omaisuus ja varallisuus ja sitten saa taikka pitää heittäytyä laakereilleen koko loppuelämän ajaksi sopupeliä elämään.

Mutta eipä se niin ollutkaan. Näytti siltä että ahneus se vaan jatkoi tihutöitään humeetissa. Entisen päälle piti saada lisää, maksoi mitä maksoi. Ankarasta ahneuden työstä kärsi usein koko perhe jos sitä sattui olemaan. Lähipiirikin, perässähiihtäjiä lukuunottamatta.
Ja tietenkin valtaisa joukko muita sivullisia osallisia jotka väenväkisin joutuivat ahnehtijan atmosfääriin. Tahtoivatpa tai eivät. Eikä sitä heiltä myöskään koskaan kysytty.

Piekka-Anselmi oli hyvin lähellä sitä johtopäätöstä pohdiskeluissaan että ahneuden täytyy olla sairaus. No vähimmässäkin määrin joku geneettinen virhe, liika-annos jotakin mitätöntä hitusta, mutta joka saa inimisen humeetin tyystin sekaisin ja turmion tielle ajanoloon, sen myötä myös koko heimon ja kansankin pahimmillaan.

Mutta sijansa mitan oli saanut hänellä myös sellainen käsitys jossa ahneus on lentsun tapainen ötiäinen joka tarttuu satiaisten tai täiden tapaan läheisessä kanssakäymisessä lajitoverin kera. Että se olisikin loppujen lopuksi ätäkkä pasilli tahi virus joka tunkee nokanreiästä humeettiin ja saastuttaa koko humeettiveen hopulla vähän mätäpasillin tapaan, niin että yht'äkkiä iniminen vain hokaa ja haluaa tarvitsevansa kaikki maailman tavarat ja romppeet. Ja vähän vielä päällekkin. Santsikupillisen.

Olipa tuo nyt geneettistä laatua tahi pasillin aikaansaamaa, niin pahaa jälkeä joka tapauksessa teki Ahneus Pahkeinen pitkässä juoksussa. Ahneuden takia näytti pikkuhiljaa ajautuvan kuseen koko inimiskunta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olihan Piekka-Anselmi lukemattomat kerrat miettinyt sitäkin että mikähän rokote se tuohon ahneuteen tepsisi jos se viisaampien toimesta joskus paljastuukin lentsuksi.

Oli suuri kysymys se, että alkavatko sellaista rokotetta lain kehittämään kun silmittömällä ahneudella on oma sijansa lääketeollisuudessakin. Kovin tuntui epävarmalta se linja.

Monasti oli mieltä painanut, että pitäisikö ahneuden vaivaamat inimiset vain yksinkertaisesti viedä saunan taa ja lopettaa pois kuleksimasta. Mutta sekin olisi kyllä pirun työlästä hommaa.
Joukkolistimistä oli kokeiltu maailmassa monella taholla. Sakemannit, kiinalaiset, ryssät ja usalaiset - usalaiset jotka par'aikaakin olivat Afganistanissa pelastamassa maailmaa. Pommeilla.

Ei joukkolistiminen ole oikein hyvä keino. Ruumiskasat kasvavat alkuinnostuksen jälkeen anhittoman suuriksi ja sitä aletaan yleisesti paheksumaan ja sormella osoittelemaan. Yritä siinä sitten pitää palopuheita ja esitellä itsesi inimiskunnan pelastajana ja hyväntekijänä.
Ei siitä mitään tule.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Entäpä vielä sitten jos hänen, Piekka-Anselmin, virus ja pasillianalyyssit menevät tyystin nappiin tämän ahneuden kera. Vähän kuin jonkun lintulentsun ja sikalentsun tapaan, joita oli oman aikansa pohtinut ja johtopäätöksiin tullut ja humpuukiksi todennut ankarissa pohjoisen olosuhteissa. Täysin epäonnistuneiksi pasilleiksi siltä osin. "...net saatana mitään kunnon talvesta ymmärrä..."

Että jotta se ei olekkaan mikään lentsu, se ahneustauti, vaikka herkästi leviävä onkin ja iskeytyy se pirulainen vain herkästi jo ennakolta tulehtuneisiin kohtiin, kuten joillakin humeetti selvästi saattaa olla. Jo ennestäänkin. Merkeistä päätellen.
Mutta e
ttä siihen ei ole lääkettä keksittävissä. Että se on vain ihan tavallinen kuolemantauti ja sillä sipuli.

Siitähän muuten
muudan de Graaf – niminen henkilö teki kyllä tiaknoosin joku aika sitten. Kun nimittäin keksi ahneudelle taudinnimen "affluenza" eli ”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.”

11. luku ONNELLiNEN MiES

Talvi se vaan teki tuloaan, varmat merkit siitä olivat,
vaikkei nyt ihan lunta vielä ollutkaan. Ei ollut edes käypässyt, kuten useina syksyinä tästä taa'päin. Pakkasta sentään kyllä, parahultaisesti päälle kymmenen pykälää.

Riitettä riitti, alkoi olla rannoillakin aamulla sen verta ettei raskinut ensiluokkaista puuvenettä tuhmakaan alkaa puhki soutaa, eikä etenkään Piekka-Anselmi. Sehän uppoaa yks'öinen riite venelautaan kuin puukonterä voihin.
Hetkessä on hyväkin vene läpeensä pilalla. Muutamassa sadassa
metrissä jo karvaseksi muuttuvat pohjalaudat ja minkä sille sitten osaa, ainoa konsti on kuorittaa se lasikuidulla. On siinä vaan omat kommervenkkinsä. Takamailla.

Muistipa Piekka-Anselmi nuorempana nähneensä sellaisen puuveneen jonka joku pulassa oleva oli soutanut jäiden läpi rantaan. Siihen oli, rantaveteen saapuessaan parahiksi leikannut kyljet auki jo jää ja päästänyt lompolon sisään. Äijä pelastui, vene meni kokkotarpeeksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Mukavasti rohisi jäätynyt sammal kumianturan alla kun Piekka-Anselmi asteli harvakseltaan rimmin pintaa tarkastellen. Karpaloita, niitä se oli vahtaamassa, vaan ei juurikaan näkynyt. Oli huono karpalovuosi. Ei sen vertaa että olisi kiisselin saanut aikaseksi riekon kera syödä.
Ja vain vähissä olivat riekotkin, ei kuulunut hämärissä enää
niitten hyvänyön toivottelua toisilleen. Olipa kuitenkin yksi katras pölähtänyt eteen toissapäivänä rantamailla ja siitä oli Piekka-Anselmi veronsa ottanut. Kuriositeetin vuoksi.

Herkutellakseen - myyntiin ei ollut
enää kehdannut vuosikausiin niitä toimittaa vähistään. Eipä sitä juurikaan parempaa herkkua maailmassa ollut siipisveikko-puolella kuin riekko ja sen täkkälihat.

Ampuu senkun kokeeksi vaikka pari ja kynii ne perinteiseen tapaan. Sitten tulella polttaa viimeisenkin hitusen untuvista.
Samalla siinä koko
linnun roppi rapeutuu ja kun sitten päästää täkkälihat, koivet ja siipispankot helläkätisesti erilleen ja panee lopun ruodon kiehumaan ja muhimaan pehmeäksi soossin pohjaksi, niin taivas jo odottaa.

Erotellun herkun käristää voissa tai kuussa, sianrasvakin käy ja sitten hylkää suolan kera keitinveteen valmistumaan. Jo vain siihen saattaa muutaman katajanmarjan nakata jos sattuu liki olemaan. Sillä kurin siitä tullee lähiruokaa josta nyt paljon höpötetään radiossa.
Hyvää on litistettyjen karpaloiden kera, eikä haittaa vaikka
muutaman tuppipotunkin siihen lystiin kuorasee kyytipojiksi. Kun vielä jostakin keksii muutaman ryypin palowiinaa niin johan ei paremmasta väliä.

Kyllä sitä osaakin yksinkertainen maaseudun iniminen olla sitten vähään tyytyväinen. Ei se juurikaan kaipaa enää mitään pizza-höpötyksiä tahi vinosilmäisten itämaalaisten eineitä sen kummemmin.
Mielessä ne tosin käyvät lähes joka kerta
kun tunkiolle käy kesäkuumalla laskimpärin tyhjentämässä. On se vaan kumma. Että vain silloin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi palaa turhaantuneena, mietteliäänä karpaloreissultaan, vaikkakin vesikielellä. Niin oli syvältä ottanut tuo riekkopaistista unelmointi, että ihan oli veden kielelle saattanut.
Piruako se siinä nyt mielessä häräkehtää tuumii puoliääneen ja astelee
liiterin nurkalle puupinon tykö. Pistää kätensä pinoon ja kun vetää pois, kiiltelee lokakuun auringossa juomaputeli. Ja mitä oiwallisinta palowiinaa täynnäns.

Ilme kirkastuneena Pee-Aaa astuu porstuan rappusille ja istuu. Ottaa virallisen otteen pullosta. Kopsauttaa kyynerpäällä pohjaan napakan iskun ja avaa korkin. Wanhasta muistista.
Nykypullothan moista ei enää vaadi mutta on se sivustakatsojastakin
kivaa tuoolainen wanhojen tapojen tinkimätön ylläpito. Etenkin tällaisissa tärkeämmissä asioissa kuten se palowiina-asiakin joillekin on.

Kurottaa pullon suun ja kaataa kurkkunsa somimoilleen nasakan annoksen lämmikettä karpaloretken aiheuttaman vilunkarautuksen päälle. Ja mukavastippa se lämmittää, tuttu aine. Vastaa huonosti lämmitettyä saunaa kyllä. Tai no ainakin sellaista nyt vähintään, mitä ei ole lämmitetty tänään.

Lokakuun aurinko on viime töillään, juuri ja juuri jaksaa sen verran tyvenessä suojaisessa paikassa lämmittää, että wanhemmanpuoleinen mieshenkilö muutaman pitkähkön ryypin jälkeen raskii lumpsauttaa luomensa kiinni ja katsella päiväunia tahi sinnepäin - ádjagaisia, unen- ja valveillaolon rajatilassa.

Piekka-Anselmin uniin lipuu mahtavan vuonojärven jyhkeät maisemat Nuorgamista ja muistikuvat siitä kuinka hän Arolan wanhan isännän kanssa sieltä kymmenkunta syksyä sitten pyysi harria, siikaa ja taimenta.
Muistikuva toisensa jälkeen kirkkaan sinisestä vedestä
leijaa humeetissa. Saa hymyn nousemaan huulille. Otsanahan siliämään ja eikö vain pertana jossakin vaiheessa purkaudu huulilta: "Minä se vain - Piekka-Anselmi, onnellinen mies."

Aurinko iskee silmää ja jaksaa lämmittää porstuan kulmaa aina puolikolmen kieppeille saakka. Sitten sen on mentävä. Homma odottaa.

12. luku SiNiNEN UNi

Joka ilta kun lamppu sammuu ja Piekka-Anselmi asettuu triippusmattoonsa levolle, lähes poikkeuksetta ennen nukahtamista käy hetki, tuokio, jolloin kaikki päivän tapahtumat kelaavat humeetin läpi pitkin ja poikin - sikin ja sokin.
Aiheuttavat ne melkoisen kohinan ja tohinan
vilistäessään pitkin hermoratoja suunapäänä hosuen paikasta toiseen. Ajatuksen nopeuden vaivoiksi tuntuu joskus asettuneen liika hoppu.

Sitä tuskin pystyy muuten
melko lailla sävyisä iniminen ihan kaikkea perinpohjaisesti humeetissaan käsittelemään, jos tulimmaisella hötäkällä tehdään selvää päivän asioista. Tai niistä jotka ovat virkosillaolon aikaan mieleen palautuneet jostain muistinmaailman syövereistä.

Niin kun nyt esimerkiksi se sininen lanka, oikeammin sininen langan pätkä Dikka-Duuan joella joskus muinoin. Siinä on vieläkin akkiloimista vaikka siitä on aikaakin jo kulunut ties kuinka kauan - pätö asiasta.
Mutta niinpä vain se taas vilahti kummittelemaan eilen ehtoolla triippusmatossa
lojuessa, airoja käteen soviteltaessa Höyhensaaren veneeseen.

Yksi pieni torkahdus samalla kun aatokset jo ehti seikkailla Kulvakkokosken niskalla ja siitä palaaminen hirren napsahduksen havahduttamana takaisin hereille palautti kaiken takaisin samoihin lähtökuoppiinsa missä se mokoma sininen lanka oli jo vuosikausia lojunut. Ja sieltä pahkeinen esiin aika-ajoin putkahdellut.

Inimisen pää on sen verta haperoista aineksista tehty, että vaikka se itse itseään luomakunnan kruununa pitää ja luojasta seuraavana, niin somastippa sinne kaikki jonniijoutavat langanpätkät - sinisetkin, pakkaantuvat asettumaan ja pesänsä tekemään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmi oli ollut aikoinaan uštimassa eli lohestamassa uistimella jo mainitulla Dikka-Duuan joella. Hyvin oli luossaa tullut. Ahnaasti oli iskenyt kojamo rautaan ja parin päivän saalis oli noussut liki sataan naulaan.
Viisi kannellista ämpäriä oli jo suolattuna odottamassa
kuljetusta. Siihen aikaan kun ei pakastimia vielä lohikentille ollut saatavissa. Joko akanvirrassa niitä säilytettiin tai maakuopan viileydessä.
Sitä paitsi Piekka-Anselmi oli aivan anhiton suolaluossan ystävä. Erikoisesti piti tönkösuolatusta, tiiviistä, läpinäkyvästä luossan siivusta jonka somasti saattoi tötteröksi kiertää ja suuhunsa sujahuttaa palowiinaryypin alle.

Viimeiseltä reissultaan koskenniskalta palasi leiriin ja jo uinahtaneen nuotion tykö. Ajatteli vielä lähtökohvet keittää ja sitten ottaa urakan ja kiikuttaa lohiastiat, kaksi kerrallaan jalkapelissä poronkusenman verran yläjuoksulle jokivartta pitkin.
Siellä oli Piekka-Anselmin vene odottamassa lastiaan joka soudettaisiin muutaman järven pitkin ja poikki yli kotikonnulle.

Pöyhi siinä tulia, teki uudet kiehiset ja kykistyi sitten kontalleen hellimään viimeisiä kipunan rippeitä joita vielä siellä täällä nuotion tuhkassa kiilui.

Siinä se silmä sattui. Niille paikoilleen jähmettyi ruoto. Kuin murhaloikkaan valmistunut peto. Samassa jo humeetista ryöppysi käskyjono ja liuta ohjeita. Vai tulivatko ne suoraan selkäytimestä. Sitä ei nyt siinä hässäkässä miettinyt vaan keskittyi niitä noudattamaan.

Raato rentoutui hetkessä, Näennäisen rauhallisesti jatkoi puhalteluaan. Hamusi puunsäleen ja kopasi leukun tupesta. Vuoltuaan muutaman lastun pani leukun takaisin mutta löysempään. Ei painanut kiinni. Siitä se oli helppo tempasta tarvittaessa.
Sitten könysi ja puuhasteli kohvenlaittonsa kera muina miehinä, vaivihkaan silmäillen ympäristöään.
Ulkopuolinen ei olisi kyllä huomannut itseään tarkailtavan. Ei olisi huomannut että oli huomattu. Mutta eipä se huomannut Piekka-Anselmikaan - ketään ulkopuolista. Aikansa puuhasteli ja lopulta ojentausi. Otti muutaman harppauksen sivuun ja kiersi leiripaikan maata tarkkaan tutkien.
Ei jälkeäkään, ei havaintoa yhdestäkään
ylimääräisestä poikkeamasta jälkitarhassa. Ei kerrassaan.

Piekka-Anselmi palasi tulille. Otti kuksan. Laski sen piripintaan pannusta ja kaiveli sokeripalan huulilleen. Otti ensihörpyn ja poimi sitten maasta sinisen langan pätkän. Villalangan pätkän.
Tuijotti ja tuijotti. Tuijottamistaan tuijotti. Eikä keksinyt selitystä. Ei onneton osannut selittää mistä hiijestä moinen riekale olisi hänen tulilleen ehättänyt.

Kävi läpi kaikenlaisia variaatioita ja analyyseja, ei vain selvinnyt. Listasi mielessään ruvvintipšuja, mutta niitäkään ei ollut sattunut enää aikoihin joten sitä kauttakin lanka-asia ei ratkennut.

Ei vaan selvinnyt vaikka kuin sitä akkiloi. Lopulta oli pakko järjestää humeettinsa päivämenoon ja alkaa leirin purkuun jos meinasi sille ehtoolle vielä kotikonnuille ehtiä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sininen lanka kieppui humeetissa kuin hulluksi kiimasta tullut korppipari ilmassa, vieläkin kun kanteli parikymmennaulaisia lohiämpäreitä loivaan vastamäkeen vitelikköistä, mutkittelevaa ranniota pitkin järven suulle.

Sininen lanka kieppui humeetissa vielä kun Piekka-Anselmi kiskoi jo soutimilla täyttä häkää järven päässä häämöttävää jokisuuta kohden. Eikä asia ratkenmut. Ei ratkennut sinä syksynä.
Eikä seuraavana kesänä, eikä seuraavana ja seuraavana.
Tässä sitä oltiin taas. Toistakymmentä vuotta jo, ja yhä vain oli sinisen langan arvoitus ratkaisematta.

Mikä piru sen oikein sinne nuotiolle lennätti kun itsellä ei ollut ainuttakaan vaateriepua missä olisi edes sinistä väriä.

Kyllähän se joku jollakin ilveellä oli sinne puuhastellut ja se vaivasi Piekka-Anselmia yhä. Aiheutti sinisiä ajatuksia mokoma, vaikka hyvin olisi ollut tähellisempääkin tekemistä humeetilla nyt kun kusessa tuntui olevan koko heimo. Kaulaansa myöten. Noiden halavatun politikkakekkuloidensa kera.

Niillä ajatuksilla varustautuneena nukahti triippusmatolleen ja lähti verkkaiseen soutelemaan Höyhensaarten suuntaan. Ei sille vaan mahda jumalatkaan mitään. Siniselle langalle. On se sellanen mysteeri.

13. luku SiViSTYKSESTÄ TURHUUDEN WALTAKUNTAAN

Lokakuu kääntyi voiton puolelle. Lumet oli tullu ja lumet oli menny. Niin kuin arvata saattoikin. Jänkä oli kuitenkin sen verta rapsahtanut jäähän, että osan matkaa se kantoi - kuivemmat osat. Ilmiselvä suo oli kuitenkin vielä oijustamaton paikka. Kotiin lähtöä silmällä pitäen. Niitä pitäsi vältellä mahdollisuuksien mukaan, astua kuivia maita pitkin.

Piekka-Anselmi heräili aamutouhuilleen normaalisesti, ennen sianpierasua. Vaki homma, oli tehnyt niin jo iät ja ajat, eikä se enää siitään tekemällä parane, hyvin pitkälti aikuinen ukon ryötti. Ei parane, ei vaikka kuin olisi terveystieteet ison harppauksin edenneet kolmenkymmenen vuoden aikana.

Miten hyvä voi enää siitään parata - kehveli? Jos iniminen on ollut terveyden perikuva siitä lähtein kun alkoi omia eineksiään kitaansa lappaa, semmoisia jotka maistuvat suussa hyvältä. Semmoisia jotka antavat aistinautinnon, tyytyväisyyden- ja kylläisyyden tunteen kunnon toviksi. Niin että suoli ei ole kurnimassa heti puolenpäivän yli päästyään.

Ei siitä mihinkään pääse, jotain mätää täytyy järjestelmässä olla
kun inimiset sairastuvat entistä herkemmin, entistä useammin, vaikka käytettävissä on wiimeisin tieto, kalliit ihmelääkkeet, terveelliset ruuat, elämäntavat, runsas liikunta, kevyempi työ ja mitä kaikkea siihen kuuluukaan - nykyelämään? Katto päänpäällä, wiimeisimmät viihdykkeet, seksielämä kunnossa, samoin parisuhteet sun muut. Tosin velkasuhde taitaa aika monella olla nurinkurinen, sekö siinä rassaa?

Noo, toisaalta velkasuhde on suurimmaksi osaksi silkkaa omaa tyhmyyttä, hengissä olemiseen ja pysymiseen kun ei kyllä tarvitse tehdä velkaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta mukavuudenhalusta kyllä, laiskuuden takia myös ja jos Narkissoksen tauti tahi silmitön ahneus on vaivoina, niin tietty silloin, semmoisissa tapauksissa kyllä. Ilman muuta. Siis velkaa. Joutuu tekemään.

Kaikenlaista kerkesi ja ehti humeetissa Piekka-Anselmilla pyörähtää sillä aikaa kun sikanautaa purkillisen lappoi puukonkärjellä kitaansa, joka toisen haukkapalan ollessa voilla kuorrutettua ruisvanikkaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Eineet olivat melko vähissä, vain perusvarasto enää koskematta. Hiillosmakkaraa ei ollut ollut enää pariin kuukauteen, palvattu siankylki oli loppunut reilu kuukausi sitten ja kananmunatkin pari viikkoa sitten. Sen jälkeen päiväruuaksi vain kalaa: keitettynä, paistettuna ja palvattuna. Pannussa ja laatikossa tai kattilassa.
Pottuja milloin milläkin tavalla, muttei soseena, siihen oli Anselmi liian laiska
vaikka muuten kyllä ruoan perään hakki.

Aamuisin sikanautaa ja brassihärkää vuoron perään voin ja vanikan kera.
Brassihärkää oli kenkännyt muudan Susi. Se oli tiennyt ja tuonut sitä Ruotsinmaalta, Haapakaupungista ja hyvää se oli, ei moittimista lain.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tälle päivälle olisi verkkojen puhdistus ja ripustaminen tuultumaan ja sitten liiteriin hämärissä - odottamaan uutta tulemista.
Siihen jossakin välissä tahi rakosessa veneen kumous ja rantteen talvikuntoon saattaminen
vaikkei siinä kummosia laittamisia ollutkaan - silti.

Sitten päivän päälle tupa ja ilta-ateria, kirjallinen inventaario elintarvikkeista takin rintataskuun, sekä toinen lista nippeleistä ja nupeista, kaiken maailman pikkuasioista joita pitäisi haalia talven aikana kauppareissuilla.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Piekka-Anselmin päivä kului suunitelmien mukaan suuri piirtein, niin kuin oli itsensä kera sopinut, jyrkempää sanaa ei tarvinnut käyttää muussa kuin venettä telutessa kun se kerran luiskahti silkkaa huolimattomuuttaan pukin päältä. Vahinkoa ei tullut kun yhden ruokottomuus-litanian verran.
No, sillä samalla manauksella karkotettiin papit ja Belsebuubit niiltä rantteilta ja tanhuvilta samalla kertaa kun tuli puhallettua suurimat paineet ilmoille. Kulutushömpötykseen palaaminen, se luo paineita yksin- kertaisellekkin inimiselle.

Päivä kallistui ehtoolle ja pihapiiri hiljeni, sisällä ruodittiin päiväseksi wiimeinen palvattu harri ja se oli siinä - tämä syyskesä. Nahkapussissa joka kamusi triippusmattoon ja alkoi ajatella suuria ajatuksia.

Seuraava aamu oli niin tavallinen kuin vain voi olla. Ei mitään mainittavaa. Ei mitään erikoista. Ovi hakaan ja luuta ovelle. Luukut akkunoihin, reppu selkään ja matkaan. Suolakalatiinut sitten kelkalla lumien tultua.

Täältä tullaan - Turhuuden waltakunta!