Viimeisin voitelu 09062008 11:26:33 updateD
 N 69° 25' 39" E 25° 58' 38"




SUSi iNiMiSEKSi -
iNiMiNEN SUDEKSi

Off-Road storye

1. osa    2. osa    3. osa
Ensimmäinen luku

Joskus taannoin,
kuitenkin tähän jo nykyiseen onnettomaan aikaan,
sai kerrankin,
kaksi herraa mahdollisuuden vaihtaa elinolosuhteitaan,
aina elinpiirejään ja -tapojaan myöten.
Susi sekä eräs muuan, Rudolf-merkkinen mies.

Mies oli aina kadehtinut suden vapautta ja luonnossa oleilua
- ikuista lomaa -
kuten hän pubissa muisti aina kavereilleen mainita:
"Susi se vasta on se oikia Malporo-mies,
sen menoja ei akat määräile, Saatana!"
Sangen oli tuttu ja usein kuultu tuo lause.

Susi puolestaan kadehti aina inimisten vapautta,
Nämä kun saivat sen mielestä tehdä vaikka mitä päätöntä,
joutumatta siitä vastuuseen silti koskaan.

Kiiman aikoihin kun se tapasi vieraita heimolaisia,
se aina valitti;
"Vain Pirkele jos sitä kerrankin saisi olla oikein ahne,
oikein niin maar perusteellisen ahne,
justi silleen kuin nuo inimiset ovat.
Että sitä saatana saisi haalia kaiken rihkaman ja roinan ympärilleen
ja että saisi raiskata maat ja mannut omiin nimiinsä,
ihan vaan niille töin että se on helevetin mukavaa."

Kun tätä manailua, toivetta ja päiväunelmaa
oli kestänyt muutamia aikoja,
päätti kohtalo wihdoin puuttua peliin.
Eräänä päivänä osat vaan vaihtuivat nätisti.
Eikä sille osannut antaa selitystä edes Kepulien Mauri Pekkarinen,
suomalais-ugrilaisesta kinkeripiiristä.
Sudelle tuli hoidettavaksi miehen virka ja miehelle suden
ja päivänvastoin ja päinvastoin. Aina kuitenkin päinvastoin.

+++++++

Niinpä sitten vain eräänä iltana, hämärissä jo,
susi huomasi olevansa jonkun porstuan ovea aukaisemassa.
(no tietysti tämän em. miehen)

Heti oven avattuaan sisältä kuului karmaiseva ääni:
"Kengät pois ja heti suihkuun! Haisunäätä!
Haiset kuitenkin ulolle, kuin joku märkä sudenraato,
kun taas istuit koko illan siellä kuppilassa kaljaa litkimässä."

Hukka teki työtä käskettyä ja meni suihkuttelemaan ulot pois.
Kuivaili siellä itseään, hokasi peilihyllyltä Pepsodenttituubin,
vai oliko tuo sittenkin sitä missä on niitä punaisia raitoja,
puraisi siitä pään kuin riekolta ikään ja hotkaisi sisällön,
purskutti ja kurskutti suussaan, sylkäisi lopulta lavuaariin ja totesi:
"Saatana, makuaisti pilalla!"

Huomasi sitten hyllyllä lasipullon Menneniä, nappasi korkin,
käänsi pullon alassuin, sitten ylössuin,
ihmetteli pienenpientä reikää,
käänsi taas alaskäsin
ja roiskutteli Mennenit mennen tullen
ympäriinsä kylppäriä ja itseään.

Jostain kaukaa takavasemmalta kuului:
"Sammuitko sinä onneton lysmä sinne? Joudu jo sieltä."

Lopulta susi sai asiansa toimitettua.
Alapesun osalta se sortui tosin vielä kovin susimaiseen käytökseen,
nuolaisi vaan muhevalla kielellään ja siistiä tuli.

Ja miksipäs ei?
Miljoonia vuosia sudet ovat silleen intiimihygieninsa hoidelleet.
Ilman nirppanokkien valituksia.

Sitä se ei käsittänyt,
että miksi inimisillä piti aina olla joku kumppali siihen hommaan,
että miksi se ei selkiranka taipunut inimisotuksella moiseen,
ihan tähelliseen toimeen.
Kun se kuitenkin tuntui sitten olevan niin jämpti ja ehoton asia.

Päätti vielä,
ennen lopulliseen virkaanastumiseen alkamista hukka,
kurkata keittiöön,
kun sieltä jotakin epämääräistä ruoan hajua nokkaan vyöryi
jonkun muun silmiä kirvelevän hajun kera.

Tiskipöydällä lojui lautasen reunalla Pizza No.4 tähteet ja reunukset.
Saatanallinen valkosipulin- ja homejuuston lemu tunki sieraimiin
niin että henki oli pakahtua.
Yökötti oikein. NOU TÄNKS!

Se kurkotti biojätepönttöön ja hokasi siellä toissapäiväisen
makkarakastikkeen tähteet, NAM!
Hotkaisi ne iltapalaksi ja oppi samalla että
pepsodentin jälkeen kaikki ruoka maistuu hiukan oudohkolle.

Makuuhuoneesta kuului äänekästä yksinpuhelua ja jupinaa
joka kuitenkin laantui jo kehrääväksi muminaksi.
Se päätti lopulta että yöpuulle tästä nyt kuitenkin on alettava,
maksoi mitä maksoi.

Kovin epävarmoin askelin se suuntasi kulkunsa makuuhuoneeseen.
Oviaukko hehkui kutsuvasti punaisena hämäränä.
Kun sen varjo lomittui oviaukon valoon,
huoneesta kuului kuiskaus:
"Rudolf sinäpä tänään suurelta vaikutat, ihan pelottaa,
minun täytyy mennä peiton alle piiloon."

Susi ei virkkanut sanaakaan, pujahti vaan peitteen alle.
Tietysti susiparallakin mieshormooninit waikuttavat samalla lailla
kuin muillakin miehenpuolilla.
Kun se siinä makoili vasten muhevan pehmeää naarasta,
niin palasipa sen mieleen keväisen juoksun huumat.
Ja tuumat.

Susi kurottautui ja nosti kuonoaan.
Kauniina ajatuksena oli nuolaista
kumppania poskesta lemmekkäästi.
Semmosesta kun susinaarat olivat tykänneet
jo hamasta muinaisuudessta alkaen.
(Susiurosten kesken: olivat antavampia semmoset otukset.
Eivät niin vastaan ärisseet ja hampaitaan näytelleet.)

Se tunsi kielensä osuvan johonkin outoon,
semmoiseen joka maistui yht'aikaa marengille,
kurkulle ja pippurille.
Oli kylmää ja niljakasta ja tahmeaa.
Oikeastaan vaikutti hirvittävän äklöltä,
mutta saattoihan sillä pepsodentilla
olla tässäkin osuutensa.

Samassapa rouvakin havahtui haaveistaan,
kevyehköstä unestaan,
kun tunsi valtavan, kielen kostean koskettavan poskeaan.
Se kavahti salamana ympäri.
Ja siinä sitä vastapäätä tuijottivat,
nyt jo kauhistuneen susiparan pelästyneet silmät,
apposenammollaan.

Koskaan susi ei ollut vielä edes painajaisunissaankaan nähnyt
oiwallisen wirkistävään kurkkunaamioon sonnustautunutta,
papiljotit päässään, tissisillään olevaa viehkoa rouvaa
joka oli juuri parahultaisesti pyörtymässä.

Siinä silmänräpäyksessä susi oli tassusillaan,
muitahan vermeitä suden ei näissäkään olosuhteissa
tarvitse itselleen vyöttää.
Raollaan olevasta parvekkeen ovesta se pujahti tiehensä
ja jätti onnettoman rouvan samaan tilaan
johon miehensä Rudolfkin usein,
tulleessaan kuppilasta, ympäripäissään.
Susia ihaillen - Vapautta manaten.



Toinen luku

Hukka juoksenteli pitkin syrjäisiä katuja ns. munasillaan.
Niinhän se toki jo oli syntymästään saakka tehnyt,
sellaiseen kun susilla on hyvin pitkä ja rikas perinne.
Mutta nythän se olikin inimisen roolissa,
niin että jotakin säällisyyttä sitä silloin susiltakin edellytetään.

Ei sitä sovi julkisella paikalla, edes yömyöhälläkään juoksennella,
astumisvehkeet näytillä. Päis'tikkaa.
On se joku roti saatana pidettävä.

Iniminen voi kyllä tappaa, varastaa ja raiskata,
jopa sotia muilla mailla,
mutta ei sitä nyt sentään sotahommissakaan sovi munasillaan kulkea.
Tolkku se on siinäkin oltava.
Mitä  siitä tulisi jos sotauroot puolialasti toisiaan mäiskisivät?

Vistoa hommaa sota on kaikkine verisine suolenpätkineen.
Semmosesta menosta tulee lopulta
äklö olo paatuneellekkin murhamiehelle.
Mitta se vaan täyttyy ajallaan.
Saattaa jopa verilätyn syönnissäkin pitää taukoa,
monimurhaaja, vaikka muuten osaisi sen herkkua
ollakkin. Ja jos vielä munasillaan pitäis sotia?
Ketä sinne saataisiin pestattua?
Hurmekentille.

Luomakunnassa on pari miljoonaa otuslajia
ja iniminen  on niistä ainoa joka omia vehkeitään häpeää.
Eipä tätä susien esileikkikoulussa opetettu penikoile.
No eipä sitten jäljempänä elämänkoulussakaan.

++++++

Jossakin kaukana ulvoi polliisiauton pilli eli ambulanssin.
Mutta melko varmasti polliisin kun ottaa tilanteen huomioon.
Rouvashenkilö oli varmaan toivuttuaan
ja pälpätyskykynsä takaisin saatuaan
todennäköisesti hällyyttänyt polliisit susijahtiin.

Varmuuden vuoksi hukka piiloutui kun kuuli
seireenin lähestyvän.
Se arveli lymyn voittavan paon tässä tilanteessa

Puistossa majaili suurehko juoppojen ja asunnottomien joukkio.
Susi kyykistyi maassa sikinsokin viruvien
roikaleitten ja ryövärien väliin,
Nämä eivät siitä henkilökohtaisesti juuri perustaneet,
koska makasivat viinahorroksessa tajukankaalla.
Mitä nyt yksi havahtui tinkaamaan ryyppyä,
mutta sammahti samantien tyysssijoillensa.

Polliisiauton valonheitin lipui harmaata joukkoa sivellen ohi suden.
Ja niin se vaan oli,
eivät edes tarkkasilmäiset polliisimiehet erottaneet sutta
muiden harmaiden otusten joukosta.

Susi ajatteli siinä lojuessaan - sehän oli selvin päin,
että sangenpa runsaasti kummalliseen maailmaan
hänet nyt kohtalo nakkasi.

Täällä olisi huolettavaa ja hoidettavaa vaikka millä mitalla,
mutta yhteiskunnan edusmiehet vaan kulkevat ohi
ikään  kuin mitään eriskummallista ei olisikaan.
Eikä ainakaan mitään mihin  pitäisi viranpuolesta puuttua.
Pykälien mukaan.
Nämä onnettomat eivät täyttäneet edes mitättömimpiäkään normeja,
sellaisia joiden perusteella niitä olisi voinut jeesata.

Se mietti että heillä susilla,
vaikka kovin jyrkkä ja raa'alta näyttävä saattoikin
arvojärjestelmänsä olla sivustakatsojan silmissä,
niin eipä sentäs kaveria ei hevillä jätetty. Perhana!

Jos joku heimolainen sattui särkemään itsensä
tahi haavoittumaan jonkun höyrypään luodista,
niin kyllä se suojaan toimitettiin ja sille ruokaa touhuttiin,
ettei se sentään nälkään kuollut.

Tämä mietitytti sitä koko levottoman yön.
Puiston vakiasukkaat heräilivät wiinahoureissaan,
kuka vapisemaan, kuka tärisemään, joku oksentamaankin.
Levoton oli siinä mielessä hukan yö, kovin oudon sorttinen.
Semmoiseen ei korpien ja selkosten asukki ollut tottunut.

Suden hetken olessa lopuillaan se nousi ylös.
Puisteli turkkinsa saastasta ja läksi jolkuttamaan pohjoista kohden.

Hetken päästä se kapusi korkeammalle tievalle,
turautti nokkaansa tyhjemmäksi, karautti kurkkuunsa,
nosti kuononsa taivasta kohden.
Ulvaisi sitten pari kertaa ihan kokeeksi,
ikäänkuin kuriositeetin vuoksi ja lirautti kuitin kiven kylkeen.

Huvittuneena se katseli kun kaukana laitakylällä
talojen pihoille syttyi ulkovaloja,
koiria otettiin sisään
ja jatkettiin inimisten Visaista elämää.

Puliukot ja asunnottomat eivät moisesta ulvonnasta
olleet yhtään milläsikkään.
Katselivat puliukkotaivaan ylitse pursuavia
wiinasammioita houreunissaan.

Wanhat ja köyhät eläkeläiset näkivät unissaankin
vain pelkkää nälkää ja kurjuutta käsitteleviä unia.

Lähtiessän matkalle susi mietti että,
jostakin olisi ehkä hyvä saada joku kaapu tahi vaateverho ylle,
että ei niin erottuisi joukosta.
Kun tässä kerran sen Rudolfin virkaa
joutuu ties kuinka kauan toimittamaan.

++++++

Jo seuraavana päivänä se kylien ja mantujen läpi kulkiessaan huomasi,
että eipä ollut millekkään kaavulle sen erikoisempaa tarvetta.

Samalaisia harmaita inimisiä, enimmäkseen vanhoja,
tahi muuten raatoja oli siellä täällä. Ei niihen kukaan
kiinnittänyt huomiota, saivat olla omissa oloissaan.

Temppu olikin siinä, että osasi katsoa muualle jos
ei halunnut nähdä kurjuutta ja onnettomuutta.




Kolmas luku

Siinä missä susi, vaikkakin inimisen roolissa,
mutta kuitenkin susien tyypillisellä varustuksilla varustettuna,
jolkkasi jo pohjoiseen suuntaan, vaistojensa ajamana,
siinä Rudolf vasta oikeasti alkoi selvitä.

Se katseli harmaata, kasvotonta joukkoa. Ihmetteli mielessään,
mihin Lemmon paikkaan hän oli humalan tokkuroissaan taas astellut.

Ei ainakaan kotiin, jonnekkin aivan muualle.
Jonnekkin kaupungin laitamille.
Sen ukuli vielä muisti kun oli porttierille vitsiä nakkonut
kun sisälle pääsy oli tyssännyt.
Porttieri oli todennut: " On tullut jo otettua! "
Johon Rudolf, että ei sitä kyllä huomaa herrasta juurikaan.

Mutta niin vain oli pitänyt erota hauskan pidosta
ja lähteä toikkaroimaan muualle.
Ei ole helppoa tuurijuoponkaan elämä,
vaikka ei juomisen kilvoittelussa ammattilaisille pärjääkkään.

Aina on sentään kotona lämmintä ja jotain pöperöä odottamassa.
Katto päällä, ettei sentäs sateessa joudu kujilla ja kaduilla virumaan.
Joillakin saattaa odottelemassa väijyä puolisokin.
Oiwallisen teräväsanaisella, kerkeällä kieliruoskalla varustettuna.

++++++

Mutta nyt - Peeveli wieköön - nyt oli Rudolf kyllä sellaisella kujalla,
ettei oikein tiennyt minnekkään lähteä.
Parin sadan metrin päässä seisoi yksinänen, orpo valopylväs.

Jostakin kumman syystä hän tunsi outoa vetoa pylvään suuntaan.
Lähti astelemaan sitä kohden ja kun pääsi liki,
alkoi nostaa vasenta takajalkaansa,
tapaili yhdellä jalalla seisten sepalustaan aukaista.
Tuiskahti oitis nenälleen.

Ei sitä iniminen niin vain yhdellä jalalla syönny vettä heittämään,
ei silloinkaan vaikka olisi yksilahje vain yllänsä,
eikä edes kaatioita haittana.
Kuten oli kuullut naisenpuolilla tapana joskus olevan.

Tämä kummallinen vedenheiton tarve sai Rudolfin aatoksiin.
Selväähän oli että jossakin humeetin sopukoissa sentään
jotain koulussa opittuakin oli vielä päässä,
vaikka niitä tietoja olikin yrittänyt liottaa pois jo vuosikausia.
Joutavia, päätä rasittamasta.

Ukko kömpi pystyyn,
kopisteli perperiään ja oli kohta jo kyykyssä,
nyt nuuskimassa pylvään juurta.
Ei sille mitään pahkeinen mahtanut,
kyyristytti vaan väkesin saatana.
Eikä tuntunut mikään nokkaan pistävän, 
mutta jotenkin vaan komeahkon irwistyksen
kasvoilleen loihti siitä huolimatta.

Siinä samassa tuntui laskuhumalakin kaikkoavan.
Tuli semmoinen varuillaanolon tunne.
Se katseli eeskahtaalle,
tunsi olemattomien niskakarvojen pöyhistyvän,
parin viimeisimmän nikaman koukistuvan tuhkaluukun päälle.
Rudolf tunsi adrenaliinin kohisevan suonissaan.

++++++

Tässä kohden on kertojan astuttava hetkeksi esiin.
Eihän Rudolf hetki sitten tapahtuneesta
roolin vaihdosta mitään tiennyt. Onneton.
Päissäänkin kun oli.
Sen verta kelmi ja koiranleuka se kohtalonkin saattaa joskus olla.

Tätä piirrettä ei ole vielä tiedemiespiireissä onnistuttu ratkaisemaan.
Teologisen tiedekunnankin puolella selitykseksi
ja syyksi nakataan yleensä, pääsääntöisesti Jumala.
Oikein kinkkisissä tapauksissa syy annetaan
useinmiten paholainen niskoille.
Siinä on omat, hyvätkin puolensa.

Tällä logiikalla kaikki aurinkoiset päivät ovat etupäässä
ja ensisijaisesti, itsensä jumalan toimia
ja ne onean koleat, sateiset,
ne on sitten pääasiassa suorastaan Saatanasta lähtöisin.

Ylipäätänsä susien maailmassa ja henkisessä elämässä
moista rasitetta ja päänvaivaa ei ole lain.
Jok'ikinen vastaantulija on joko tuttu, syötävää tahi kilpailija.
Ei ole hyvää ja pahaa haittana elämisessä,
toisin kuin inimisellä, joka muinoin on ne itselleen nuotion katveessa
vaivoikseen keksinyt ja päähänsä iskostanut.
Niistä ei tarvitse suden elämässä valita.

Eipä sitten ole juurikaan kallonporausasioita susien heimolla,
ei pahemmin hampaidenkaan.
Siksi susien humeettiin ja hampaisiin erikoistuneet lisenssit
ja tohtorit yleensä eivät valmistu koskaan.
Ne vaihtavat orientoitumista ja perustavat
yksityisvastaanottoja inimisten onneksi.

++++++

Rudolf tunsi siis outoa kiihkeyttä.
Se johtui siitä, että Kohtalo,
jota joku myös Sattumaksi sattumalta kutsuu,
johdatti sen tarinan suden jäljille, yhä kujeillessaan.

Kun se katsahti ympärillen se huomasi liikettä sivulla.
Salamana se jo kiihdytti juoksuun
ja tavoitti postinkantajan vuokrakasarmin ovelta.
Julmasti ulvahtaen loikkasi Rudolf onnettoman postiljoonin
kimpuun äristen ja muristen.

Tämän kaprakan kuuli aamusavuilla lähiparvella pikkuhousuissaan
hytissyt neiti Henna Lydia Pekkarinen,
joka oitis, hyvin suoraapäätä
hälyytti polliisi- ja muuta virkakuntaa paikalle
yleistä järjestystä ylläpitämään.

Rudolf pani asianmukaisella sitkeydellä kampoihin wielä
siinäkin vaiheessa kun silmät tursusivat kyynelkaasusta
ja muutama oiwallisen napakka Nokialaisen jymäys oli
osunut kylkiluihin että kumahti somasti.

Tiimellyksessä, sokiana, se tarrasi hampaillaan polliisikonstaapeli
Tiitisen jalkaan, jolloinka Tiitinen moisesta syömmistyneenä
päsäytti kaveriaan ylikonsta Koivistoa nyrkillä silmään,
ihan vaan pelkän kivun jakamiseksi.

Lopulta kaikki tokenivat ja Rudolf nostettin Maijaan
ja kiikutettiin pahnoille ja kuulusteltavaksi.

Virallisten toimenpiteiden jälkeen ukko pönkättiin
peltioven taakse putkaan, ei juoppoputkaan
koska epäiltiin rikoksesta virkavaltaa vasten.

++++++

Katuvalo paistoi ristikon läpi sellin lattiaan,
keskusradiosta tuli pakkosyöttönä Radio Suomen aamukiekuu.
Joku Kekäläinen siellä höpötti että,
Suomen korkein kohtapa ei olekkaan 1328 metriä merenpinnasta
vaan noin nelisen metriä alempana.
Wanhettunut mitta on peräisin Norjan puolelta.
Valitettavasti.
Lättänä on ja lättänäksi jää kotomaamme koko korkeuksien kirjo.

Kailotti että oikea näppyläpä se sijaitseekin
Haltin yhden osahuipun rinteessä,
valtakuntien välisellä rajalinjalla, pyykin 303B kohdalla.
Ja korkeudeltaan on suurinpiirtein 1324 metriä. Tasan.

Suomen valtakunnan korkein huippu on puolestaan Ridnitšohka,
Maanmittauslaitoksen ilmakuvamittausten mukaan 1317,1 metriä korkea.

Tämä vähemmän tunnettu,
mutta Suomen korkein tunturin huippu kurkottaa paratiisia kohden
vajaat 4 kilometriä Haltilta itäkaakkoon.

Muistutti vielä tämä Kekäläinen,
että tarkkana kysymyksen kuuntelussa ja myöskin asettelussa pitää olla.
Suomen korkein kohta on eri asia kuin Suomen korkein tunturin huippu.
Nauroi lopuksi päälle ja laittoi saatana kaupan päälle soimaan
Hiski Salomaan Vapauden kaihon.

++++++

Tässä vaiheessa Rudolf oli jo niin liikuttunut sellissään,
että takertui kaltereihin kuin hukkuva oljenkorteen
ja aloitti sellaisen ulvonnan,
että koko polliisilaitoksen yövuoron loppukin oli koht'siltään hereillä.

Ensin koeteltuaan kaikin keinoin toppuutella ulvomista,
ne lopulta päätyivät pikakomitean yksimieliseen ratkaisuun.
Rudolf oijustettiin takaovelle ja siitä kadulle.

Takaovi laitettiin niihin kaikkiin virallisiin lukkoihin,
jotka virkasäännössä mainittiin
ja vielä elakkeelle jääneen nimismies Rantasen jyhkeä
Bilnes'n koivuinen rulokaappikin pukattiin ovea vasten.
Kaiken hulvatun varalle.

Rudolfilla jäi putkavahdin huostaan lompakko,
sisällään asianmukaiset pankki-, ajo-, ja KELA-kortit,
27 €uroa 45 centtiä sekä parhaat päivänsä nähnyt preservatiivi,
Sultan merkiltään,
ynnä enin osa ryvettyneistä vaateista.
Sekä housunkannattimet että kengänauhat.

Se tunsi olevansa ensimmäistä kertaa vapaa.





Neljäs luku

Vain polliisikoira Supo jäi koppinsa suulle katselemaan
kun Rudolf vähitellen haihtui kujan päässä kohoavaan pusikkoon.
Sulautui siihen kuin konsanaan metsän kasvatti.

++++++

Tämä Supo oli saanut ansiokkaan nimensä siitä syystä
että se oli niin pitkälle koulutettu.
Siitä oli jopa terroristeja ja riinpiissin miehiä jahtaamaan.

Se oli käyny polliisiopiston kahteen-kolmeen kertaan.
Sen päälle päällystöopiston, valtion teknisen vakoojakoulun,
kansalaisopiston iltakurssilla kesäteatterin maskeeraajan pikakurssin.

Ynnä kouluttajan riijustellessa yhtä kosmetolookista MakeUp-artistia,
se oli tiedostanut ja mieleensä painanut
ainakin yleisempien meikkien salaisuudet lavuaarin reunalta,
sillä aikaa kun kouluttajaa meikattiin perinpohjaisesti,
riemullisten kiljahdusten tahtiin, neitokaisen makuukamarissa.

Kouluttaja kehuskeli että tämä koiran motlake se
tuhota romautti semmosetkin terroristit
joita ei ollut vielä edes keksittykään.
Puhutteli sitä kahden kesken lempeästi Täystuholaiseksi.

++++++

Mutta niinpä vaan sekin siinä kopinsuulla myhäili
kun Rudolf vähitellen liukeni vitelikkköön.
Tuumi että hyvä oli saatana
kun purit sitä mulkvisti Tiitistä nilkkaan.

On-on-on mullakin tehnyt monta helevetin kertaa mieli
rouhaltaa sitä oikein kutkulleen,
mutta aina sillä on ollut joku järeämpi ase tahi astalo käsillä
kun minun järeähkö henk.koht. purukalusto.

Haasteli vielä luojalleen nauttineensa jumalattomasti siitä kahakasta
ja tunnusti katselleen vain hyvin rauhallisena vierestä
että kuin pitkään onnistuu tämä uusi hemmo höyhentämään Tiitistä.
Vai onnistuuko. Saatana. Vänkäriäkö kaipaa?

++++++

Rudolf sen sijaan selvisi vähitellen aamu-usvaisesta
pusikosta vähän selvemmälle maalle ja väljemmille kankaille.
Kapusi viimein kummun päälle,
käänsi katseensa laajoihin erämaihin päin, irvisti huulillaan.

Pörhisti sitten vähäisiä niskakarvojaan,
kohotti kurkkuaan ja ulvaisi kokeeksi.

Ensimmäinen kerta meni tyystin harakoille,
eihän sieltä mitään tullut.
Töksäytteli ja kakisteli, kakoi,
enempi sitä luuli lintulentsuun sairastuneeksi
metsonpojaksi kuin sudeksi.

Mutta kun siitä aikansa kokeili ja selvitteli kurkkuaan
niin johan pääsi ensimmäinen,
susienkin mielestä hyvin pitkälti virallinen ulvaisu maailmalle.

Näin se luikautti muille heimolaisille, että henkissä tässä
ollaan vaikka perhana polliisin kera kahakkaan jouduttiin.
Että tulossa ollaan niille tanhuville ennen pitkään,
jahka vain tässä jotakin pöperöä kitaan esinnä keksitään.

Laajempaa mediasirkusta ei rohjennut käynnistää tällä erää.
Palkkionmetsästäjillä oli kovat piipussa.
Saattoivat huohottaa pirut piankin jo niskaan.

Parisen tuntia ravattuaan huomasi että nokkarustinki
alkoi sijautua uuteen vormuunsa.
Se lajitteli jatkuvasti humeetille uutukaista informaatiota
erinäisistä hajuviesteistä.
Enempäsä jo vaikutti, että kyseessä oli se kuuluisa informaatiotulva.
Nähtävästi.

Korvat kuulivat pienimmänkin metsähiiren vikinän,
mutta ei vielä niin tarpeeksi nälkä ollut,
että olisi kykkinyt niitä jahtaamaan
ja myyräkuumetta siihen kaupanpäälliseksi
vielä itseensä tartuttamaan.
Aikaakin siihen kuluisi turhanpäiten.

Vilkaisi etumaastoon ja tuumaili,
että tässä vaiheessa tätä muutosprosessia,
GPS:n keksijä joutaa vaikka jo hirttäytyä.
Ei hukka mitään suuntimakonetta tarvitse.
Kyllä se tietää minne mennä, milloin mennä ja missä on.
Siinä on kaikki, samassa kuonossa ja loput humeetissa.

Satelliittipaikannin on hukan hommissa hukkainvestointi.
Tuskinpa unionikaan hyväksyisi sellaista susiprojektiinsa.
Vaikka muuten melko joutavaa rompetta upottavat sen piikkiin.

++++++

Sitten muutaman vaaran ylitettyään, päivähän oli jo valjennut,
se kohtasi erään sieniä katselevan keski-ikäisen naisenpuolen.
Sanotaan näin että yllätti sen rouvahenkilön
suorastaan hameet korvissa.

Tämä kun juuri oli liruttamassa pienempää hätäänsä
sienenpoiminnan lomaan.
Akan motlake kupsahti kontilleen armoa anelemaan,
kammersi selkäpiilleen ja vaatimalla vaati,
että tehä se minkä piti,
että hän kyllä alistuu kun jumala lopultakin kuuli rukousta
ja hänet yhteen saattoi tällaiseen tilanteesen
noin komean humanteri-uroon kanssa.

Eipä siinä enää Rudolf niin paljoa naisenpuolesta välittänyt
että olisi astumistöihin pakkautunut.
Pikemmin tuo koetti vähin äänin hipsiä
ja pienillä selityksillä päästä eroon koko eukosta,
huomattuaan ettei tällä ollut edes mitään eväitä mukana.
Eikä sudet, niin kuin jotkut inimisetkään, sienistä paljon perusta.
Astumisen vimmakin kun tekeytyy enämpi kevään puolelle.

++++++

Iltapäivän puolella, reilun toistakymmentä kilometriä lompsittuaan
Rudolf kuuli korppien rähinää ja äkäilyä.
Sen harjun toisesta päästä jota oli parhaillaan kulkemassa.

Kun hän läheni ääniä, nokkaan alkoi vyöryä väkevä lemu,
niin saatanallisen hyvälle tuoksuva,
että oikein jo vesi kielelle herahti
vaikkei hajunaiheuttajaa vielä näkynytkään.
Lopulta etuvasemmalla louhikosta pölähti puiden oksille jumalaton,
sekalainen korppi- ja varisparvi.
Taisipa siinä joku harakkakin olla, kuukkelipariskunta
ja muutama närhi.

Rovasta kollotti kai karhun tappama hirven raato.
Ei kovin vanha vielä ollut,
mutta hajua jo lykkäsi sen verta reippaasti,
että muikean makeana leijui pyöryttävän huumaaava tuoksu
pitkin lähitanhuvia. Lämpimät olivat vielä ilmat.

Eipä siinä mitään. Rudolf oli vielä inimisen konsteilla
ja värkeillä varustettu, taitteli muutaman kepin,
hätisteli ahneempia ruokakumppaneita syrjemmälle.
Tempasi sitten hieman jo esikäsitellyn
hirvenlavan raadosta kainaloonsa.

Jostakin syystä Rudolf tiesi, että mesikämmenen
kanssa on parempi olla väleissä kuin riidoissa.
Siksi nousi lapa kynkässään siihen harjun päälle.

Vanhan kannon päälle asettui sellaisiin asemiin
että näki syödessään kaikki osingolle pyrkivät
ja muut asiattomat liikkujat.
Alkoi mättämään herkullista lihaa kitaansa.
Hyvältä maistui.

Vielä sen verran inhimillinen humeetti loiskui,
että väliin pani tuumimaan, että tämän olisin kyllä jättänyt
ruokapöydässä ehottomasti kesken.
Vähintäänkin tähän olisi pitänyt kylvää lumivalkeaksi asti
valkosipulia ynnä muita kummallisia tököttejä.
Ettei tuo ylikypsä liha enää suussa tuntuisi.

Joskus kun oli pannut epäilemään jo kauppareissuilla
tämä yletön marinointi. Että niinköhän juuri ne ovat
sitä tavaraa joka muuten joutaisi heittää vareksille.
Vaikka niitä lihana myydään ja lihan hinnalla.

No tämmöset asiathan eivät pitkään Rudolfin päätä vaivanneet.
Vaisto puhutteli sitä ilman ääntä ja kuvaa.
Jotenkin se vaan tiesi että oli jatkettava matkaa.
Ei ihan pohjoseen,
enempi tuntui että koillisen puolelle sitä mentävä oli.

Tuntui että siellä on jossakin sellainen paikka
jossa häntä erityisesti odotellaan.




Viides luku

Arkisen harmaa susi lampsi aamun sumuharsuista ilmaa sotkien
 pitkin kellertävää, vähän liikennöityä hiekkatietä.

Tosiaankin lampsi, ei enää jolkutellut. Eikä tassustellut.
Ne ajat näyttivät olevan nyt ohi.
Sulavaa lipumista saattoi harjoittaa korkeintaan humeetissaan,
jalat köpöttivät jo inimisen tahtiin.
Se vaikutti sivullisesta huvittavavalta. Hukasta ei.
Niin alkoi Kohtalon tempaus hiljalleen vaikuttaa ja mikä ettei,
sillä tuntuu olevan suurin valta
sekä elukan että inimisen tekemisiin.

++++++

Jostakin metsästä pökäsi jänes tielle, pysähtyi,
ihmetteli kyllä kulkijaa, mutta ei älynnyt pölätä,
nökötti, haukotteli, laittoi turpansa takaisin ristiin.
Vaan kohtapa jatkoi matkaa kun joku rapisteli metsässä.
Sehän on sen ikiaikainen virka. Kaikota.

Selvisi että helevetin suuri ajokoiran rontti huohotti,
väliin haukkua louskutti, muina töinään jälkitunnelia.

Jänis ponkaisi tien yli vitelikköön
ja ajokoira komusi siinä samassa tielle,
hötkyili pitkin jälkikiemuroita.
Katsahti suteen, ei sekään pölästynyt, katseli vaan
että siinä on joku iniminen tulossa nelinkontin lystin pidosta.
Vähän räytyneeltä näyttää, ei sen kummempaa,
nosti aurausviitalla jalkaa ja jatkoi ulisten otuksen perään.

++++++

Susi mietiskeli kaikenlaista lompustellessaan.
Kulki raivattujen peltojen ja laitettujen pihojen sivu
joita silloin tällöin harvakseltaan pisti tien sivussa.
Kolmasosa, jossei liki puolet näytästi aution sorttisilta.

Mielessä käväisi vielä tuo jänes.
Lempo soikoon!
Sehän on enskuun alusta omakin nahka tähtäimissä.
Poronhoitoalueella jo kuukautta aiemmin.
Siis tänään.
Siellä laaditaan jo testamenttia.

No ei antanut sen enempää vaivata,
vihelteli vaan ja myhäili mielessään,
minähän olen saakeli soikoon rauhoitettu eläin,
minkä ne mulle mahtaa.

++++++

Jonkun tunnin päästä pysähtyi kaatumaisillaan olevan
maitolaiturirötiskön luo ja katsahti sisään josko siitä
sateensuojaa saisi, ripsimään kun alkoi märkää vettä.

Astui varoen ensimmäiselle rapulle ja kun ei hajonnut
mörskä alta, nousi sisälle. Nuuskutteli paikat.
Pyöri muutaman kerran vastapäivään.
Kiepahti siitä könälleen, kuono pitkin lankkuja,
mutta tien suuntaan. Ehottomasti.

Tämä oli hyvin kyseenalainen paikka.
Tässä ei sitä perinteistä pohjoisen mallia hirvennyt soveltaa
niin susi kuin olikin.
Huolettomilla tanhuvilla sitä uskalsi laittaa töpselin hännän juureen
ja vetästä kunnon sikiät vaikka keskellä päivää.

Tällä perällä se saattaisi kuitenkin merkitä jopa hengen menoa.
Vähintäänkin livakkaa lähtöä ilman aamupalaa ja omavastuuta.

++++++

Alkoi siinä kyhjöttäissään miettimään, että iniminen se,
joko, suuressa viisaudessaan, tahi sitten ahneudessaan,
on raiskaamisellekkin keksinyt semmosen merkityksen
että ei tunnu pahalle sitten,
kun siitä joutuu puhumaan tai kehumaan,
jälkikäteen. Arvaattehan.
Kavereitten tai tuttujen kesken.

Pikemminkin käy enämpi urotyöstä
kuin mistään hävettävästä rötöksestä
jos on katepillarilla ja rattorilla koskemattomaan,
neitseelliseen metsään tiktaattorin tavoin aukon revittänyt
ja puskettanut kivet ja rytöläjät hiiteen,
eloon jääneen metsän syliin hoidettavaksi.

Revittänyt vuosisatoja uinuneet kannot
ja polttanut kokkona, turhanpäiväisenä haittana.
Tämmöstä touhua sanotaan sitten raivaamiseksi.
Ei raiskaamiseksi.

Susi pohti ja akkiloi maitopystöjen vanhojen jälkien päällä leväten
että varmaan kuuluu inimisen filosofiaan,
että ei sovi kovin paljon raiskaamisesta puhua,
se jotenkin tuntuu niin vistolta.

Ja jos tuntuu kovin vistolta, niin pitää puhua vähän niin kuin venäläiset.
Tiktaattorin vaativaa ammattia harjoittanutta Staliniakin
sanottiin lempeästi Isä Aurinkoiseksi.
Pääsääntöisesti.
Ainakin niin kauan kun pään pollukka oli vielä tallella.
Miettii tämä koiraeläintenheimon kuningas.

++++++

Raiskaamisellla inimiset tarkoittavat enimmäkseen
väkivaltaista tunkeutumista jonnekin inimisen yksityisyyteen,
väkivaltaisesti, toisen pannessa vastaan.

Hukka arvioitsi että miten se metsä panisi vastaan
katepillarille eli timperjakin telaketjuille ja hiijopille.
Ei mitenkään.
Se jos mikä oli siitä tiktaattorimaista meininkiä.

Suden päässä asiat raksuttivat eeskahtaalle.
Samanlainen tilannehan siinäkin on ja korjaamatonta vahinkoa
iniminen on tehnyt ahneuksissaan metsälle ja maalle.

Sillä erotuksella, että iniminen ei ole raiskannut,
iniminen on raivannut.
Siinä se hieno ero.
Sen turvin se voi myötäkin niitä hommia tehdä.
Kun kaataa puun pois, irrottaa kannosta,
se on vaan metsän hoitoa, ei raiskaamista.

++++++

Hukan mieleen palasi Metsävaltion rooli Lapin raiskauksesa.
Sitä susi pähkäili moneen kertaan. Olihan se jäljen nähnyt.
Ei kahta puhetta.
Hoitoa oli annettu sadoille tuhansille hehtaareille.

Nälkäpalkalla olivat jätkät erämaita rymynneet
ja tilinsä maalikylissä juoneet.
Sitä sanottiin poliitikkojen ja vuoristoneuvosten puheissa
isänmaan rakentamiseksi.
Ei pienintäkään sipipuhetta ryöstöstä ja raiskauksesta.
Ei vihjettäkään tiktaattorin otteista.

++++++

Kierteli ja kaavaili, kaavaili ja kierteli,
antoi heiluhäntä ajatuksen hiertää päässään.
Yhytti juonen päästä uudelleen.

Aikanaan suomalaiset syyttivät saksalaisia kaikista
Lapissa tehdyissä tihutöistä.
Ja hyvinhän se sopikin,
eiväthän sakemannisten jälkeläiset kaikista suomen-
kielen hienouksista ja nyansseista ymmärrä ja älyä.
Eivät vieläkään.

Ovat sopivan kaukanakin.
Niin että kätevä se on wanhan sotakaverin piikkiin laittaa
semmoisetkin tihutyöt jotka saattaisivat verenpainetta
kohottaa nykypäivän suomalaisissa.
Sitä paitsi ne toimivat oman tiktaattorinsa suosituksesta.
Sen minkä toimivat. Saksalaiset.

Susi muistutti mieleensä,
että kun siellä Lapin perukoilla liikkuu ja taivaltaa,
niin jo vain hopulla humeettiin tolvasee sellainen oiwallus,
että eihän se nyt saatana sakemanninenkaan kerenny
muutamassa vuodessa noin anhittoman jumalatonta tuhoa tehdä.

Pyssyt niillä käissä oli, etupäässä, eikä kirveet ja sahat.
Vähissä on ja luettavissa ne kannot
jotka saksalaisilta jäivät törröttämään.

++++++

Tulee siinä laiturilla loikoissaan semmoiseen tulokseen,
että kyllä tässä on selvästi omat koirat purreet.
Metsävaltio surutta tyhjensi Lapin metsävarat,
muka  ominaan,
vaikkei taida olla vielä tänäkään päivänä
esittää ensimmäistäkään kauppakirjaa maista.

Tuo edellä mainitun saksalaisten syyttelyn vain nosti
esiin aina kun joku tavallinen iniminen omin silmin
älysi raiskauksen ja metsien ryöstön.

Muistelee susi, että vieläpä tuo lohdutteli kysyjiä sillä
että puu kyllä kasvaa uudestaan.
Jätti vain kertomatta,
että siihen saattaa kulua tuhansia vuosia.
Ja se tieto näyttää saavan vahvistusta
yhä vaan enenevissä määrin.

Kymmenet, ellei sadat inimissukupolvet etiäppäin,
eivät tule näkemään Lapin metsiä. Eikä susienkaan jälkeläiset.
Se on selvä ja kiistaton asia.

++++++

Tällaisia susi taukoa pitäessään pohti
ja kirosi jo inimisten ahneutta.
Tässä vaiheessa,
kun ei vielä ollut itse oikein mitää pahaa kerennyt edes tehdä.
Edes suunnitellakkaan.

Manasi sitäkin että se yhen Ranualta karkuutetun
radiohempukan perässä ja takia
tuli etelän hapatuksiin sotkeutuneeksi.

++++++

Kyllästyi sitten vatvomiseen.
Leiskautti tielle ja lähti lompsimaan.
Ensimmäisen tielle pistävän vaaran kulmasta loikaksi syrjään,
kamusi vaaran laelle
ja antoi lähiseutujen eläjille aavistuksen kuolemasta.

Silmäili sitten pohjoisen suuntaan,
muodosti kokonaisvaltaista kuvaa lähiaikojen tulevasta
geologisesta atmosfääristä.

Loikkasi kiveltä ja oijusti suoraan seuravan kirkon-
kylään mustakaapujen katolle hilaamaa ristiä kohden.

++++++

Suden sukuun ja samalla tietenkin senkin päähän
oli ajautunut kaukaisten intiaanien viisaus
puolen tuhannen vuoden takaa:

Vasta kun viimeinen puu on kaadettu.
Vasta kun viimeinen joki on padottu.
Vasta kun viimeinen kala on pyydetty.

Vasta silloin inimiset tajuavat ettei rahaa voi syödä.
Noin oli muuan Cree-intiaani leirinuotiollaan taannoin loilottanut.
Ja ihmetellyt päivät pääksytysten Suuren Valkoisen Isän järkeä.

Joku serkunserkunserkunserkunserkku oli juosta hölökytellyt
aikoinaan koko Sipirian poikki aina Alaskaan ja Canadaan saakka.
Oli palattuaan tuonut tuollaisen tiedon susiheimolle tiedoksi.

No ja! Tietenkin oli siellä morsiimia jahtaamassa.
Siinä jutskassa sudet ovat kyllä tyystin inimisen kaltaisia,
yhtä pöhköjä.
Paikallinen namu ei kelpaa, ei sitten millään.
Wierasta pitää saada. Maksomitämakso.




Kuudes luku

Syötyään roiman annoksen kesäytymään alkanutta hirven lihaa,
suorastaan vatsansa pinkeäksi,
Rudolf katseli lepopaikkaa lähistöltä.
Samalla se ihmetteli mielessään,
että mikä piru se pani hänet mahalaukkunsa ahminaan niin täyteen,
että aivan mahottoman veteläksi ja vetämättömäksi ropan vetää.

++++++

No kyllä tulisi Rudolf vielä käsittämään miksi näin tehdään,
jahka Kohtalo kokeiluaan jatkaa.
Susillahan on kautta aikain ollut ikimuistoinen tapa ahmia
eineksiä lahtipaikkalla itsensä niin täyteen,
että maha suorastaan viistää pitkin maata.

Täysi maha se tekee hukasta niin vermin otuksen,
että se ei kyllä viitsi hätistää edes raatokärpästä nokan varresta.
Puhumattakaan että sille juohtuisi isommin mitään murha-aikeita
tahi tappaamisen innoituksia.

Susilaumassa yleensä ja yleisesti edustettiin sitä kantaa,
pääsääntöisesti,
että jos inimisetkin saataisiin syötettyä niin yltäkylläisen raukeaksi
ettei hupsummillekkaan juohtuisi päähän aloittaa tappamisen vimmaa,
niin hyvä sitä olisi näillä tanhuvilla rauhallista rinnakkaiseloa viettää
ja aikaansa kaikenlaiseen jonniinjoutavaan kuluttaa.
Mutta eipä vaan ole iniminen sudelta koskaan neuvoa
elämiseen tullut kyselemään.

++++++

Rudolf huomasi harjulta pistävän pusikkoisen nokan.
Siitäpä ei vielä ollut viima kaikkia lehtiä vienyt mennessään,
joten hyvin sopi lepopaikaksi kun vielä
tuulen kaataman puun tyvireuhus muodosti sopivan katveen.

Korjaantumaan päin olevan vaistonsa opastamana Rudolf
siis osasi jo asettua kovin susimaisesti levolle.
Katveeseen, mutta samalla muita hieman korkeammalle.
Takana oli vietto josta saisi hyvän startin
jos käpälämäkeen olisi siitä ennätettävä.

Laskosti takin reuhkansa siihen makuukseksi,
pujotteli kengän romut jalasta wanhasta muistista,
mutta asetti ne kiiruusti takaisin jalkoihinsa
jonkun oudon tunteen pakottamana.
Huomasi kivimurikan pystyssä sammalien seassa.
Nousi ylös ja ajatteli että vettä heittää,
mutta oli samassa turvallaan maassa.
Ei muistanut että aina kun nykyisin alkaa vedenheittoon,
joutuukin yhdelle koivelle tässä uudessa asemassa.
Toinen jalka nousee jo susien tapaan.

No kuitenkin kun oli saanut asiansa hoidettua,
köllisti siihen takkinsa päälle, nuolaisi huuliaan ja huokaisi.
Päässä vilisti kaikenlaisia ajatuksia pitkin ja poikin.
Palasipa vielä baaritiski asiatkin mieleen.
Krapulasta ei ollut enää tietoakaan,
oli uhalla ihana ja synnitön olo.

++++++

Erityisesti ukkoa hymyilytti yksi KELA-juttu.
Muudan olviveikko oli jostakin kohtalon oikusta
saanut sievoisen lotto-voiton.
Niitä olikin juhlittu viikkotolkulla ja niin reippaasti,
että kuppilanomistaja oli vaihtanut mersunsa uudempaan versioon.

Kun sitten taas arki oli koittamassa
näille liemiin mieltyneille onnenkantamoisille,
niin tämä onnenpekka oli kurillaan piipahtanut KELAn toimistossa
tiedustelemassa asioiden virallista tolaa.

Selitti virkailijalle että hauskanpidon lomassa jääneet
kaikki liput ja laput vissiinki täyttämäti.
Kysäisi sitten virkailijalta, voisiko tästä syyttää onnea,
tästä tämmöisestä onnettomuudesta ja vahingosta?
Että voiko onni vaikuttaa siihen että jäisi korvaukset saamatta?

"Ei voi tietysti mikään onni vaikuttaa.
Meillä pelataan pykälien mukaan.
Jos teillä on onnen kanssa epäselvyyttä,
menkää sosiaalihuoltoon!"

Tähän oli kaveri tokaissut muina miehinä että,
en usko, eikä se usko muuten sossukkaan.
Laitappa tuo sama paperille,
niin vien sen mukani huollon sakille.

Virkailija oli raapustanut paperille
että onni ei missään tapauksessa ole este,
eikä vaikuta etuuden saamiseen.
Niin sanoo pykälät.
Loppuun oli paukauttanut leiman
ja rutaissut nimikirjaimet kaiken hulvatun varalta.

Miekkonen menikin,
se virkailijan kirjoittama vakuutus kourassa seuraavalle luukulle
ja ilmoitti että lottovoiton takia tuli vähän ryypättyä,
niin että jäi siinä hötäkässä ne etuisuuslaput
ja -liput tyystin täyttämäti.

Kun virkailija aikoi suoriutua poikkiteloin asettumaan,
niin ukuli näytti toisen virkailijan antamaa todistusta
jossa sanottiin ettei onni voi olla esteenä.

Ja niinpä vaan oli työnmarkkinointituet alkaneet
kilisemään taas pankkiautomaattiin
ja siitä kuppilan isännän kassakoneeseen.

++++++

Tähän onnelliseen tapahtumaan Rudolf nukahti
ja kun iltapäivän ollessa jo pitkällä, virkosi,
se ensimmäisenä venytteli eläinten tapaan.
Etutassut maahan ja perää pitkälle taivasta kohden.
Sitten punnerrusasentoon ja hartiat ylös,
vatsa alas suorin jaloin.
Lievästi karkasi anuskaasua ilmakehään,
siltä ei välty jos pelkää liharuokaa mahaansa pakkaa.
Mutta vaaratonta oli, ei siitä vielä ilmasto muuttumaan alkanut.
Ei lämpimämmäksi eikä kylmemmäksi.

Siitä kapsahti pystyyn ja haisteli ilmaa, kuunteli,
käänteli silmämuniaan, väänteli päätään.
Mietti että millekkä sitä oikein alkaisi,
jatkaisiko lampsimista täällä metsiä pitkin,
vai ujuttaisiko tienposkeen ja inimisten ilimolle.
Yrittäisi vaikka välillä autokyytiä.

Kapusi siirtolohkareen päälle ja alkoi kuuntelemaan.
Lännen puolesta kuului tuttua kohinaa.
Siellä menisi tie. Ja kyytejä.

++++++

Ruodolf tarkasteli maisemaa ja huomasi sen levolliseksi.
Loikkasi kiveltä ja alkoi edetä varjojen
ja kasvillisuuden huomassa tien suuntaan.
Tunnin päästä oli jo pikavuoron pysäkillä, peukaloa nostamassa.
Viitisen sataa kiireisintä paahtoi pysähtymättä,
sitten pysähtyi eräs vanhahko ja ystävällinen rouvashenkilö,
kai sosiaalityötekijä, kun otti säälistä kyytiinsä.
Kurotti takapenkiltä jätesäkin ja käski asettua siihen
ja vasta sitten penkille.

Eipä paljon kysellyt, nimen ja minnekkä matkalla.
Ja oliko vaarallinen, hällä on pistooli penkin alla.
Kun sai tietää, että kysessä oli ihan vaan tavallinen iniminen
joka oli pikkuhiljaa muuttumassa ehkäpä sudeksi, tieto piisasi.
Nainen kaivoi pistoolin ja naksautti varmistimen päälle
ja painoi kaasua..

Ajelivat äänettä Mikkeliä kohti.
Otavan seutuvilla rouva sanoi jäävänsä kaupunkiin asioitaan hoitamaan,
mutta että veisi otuksen ohitustien Juvanpuolipäähän.
Siitä olisi hyvä jatkaa matkaa.
Jos sattuisi tienposkessa vielä olemaan
kun hän pääsee herroista eroon,
niin ottaa autoon ja antaa kyydin Siilinjärvelle saakka.

Rudolf jäi levitykselle ja rouva kaarsi takasin Mikkelin suuntaan.
Tovin aikaa pähkäili siinä tilaansa ja tolaansa.
Lähti sitten astumaan tienposkea Juvan suuntaan,
peukaloa väliin nostellen,
väliin vain tiukkaan jalkaa toisen eteen asetellen.
Hämärää kohden.
Asetteli eletyn elämänsä palikoita ehdampaan järjestyksen.
Saattoipa muutaman vistomman nakata tienraviinkin.

Jossain Mikkelin pohjoispuolella,
muuatta pientä harmaata kylää illanhämyssä lähestyessään,
kohtasi konttaamalla kotiinsa suunnistavan harmahtavan ukulin.
Se kohotti raskasta päätään Rudolfin hokatessaan,
sen verta oli vielä älliä tallessa.
"Hehö! Mikäääääs otuuuuuus seeeee sie olet?"

Rudolf joka oli Kohtalon muuntautumispilailussa jo täysillä mukana
arveli että tätä parantumattomalta juopolta näyttävää ja tuoksahtavaa,
kelpaisi ehkä hiukan jutskata.

Arveli että kerran hän alkaa sutta muistuttaa jo liki,
niin miksipä hänkin ei sitten,
kun kerran Kohtalokin siihen antautuu, pelleilisi tilkkasen.

Siispä vastasi vastaantulijalle olevansa henkiolento
ja ihan sillä töin vain että onnettomille inimisille toivomuksia heittää,
noin, tuosta vaan lonkalta.
Ihan muina töinään.

- Eeeeelä ppeeeerkelen kuijjuuuni puijjoooo,
nä ssaatana mikkää henki ole. Joku kummitukse ruato.
Taijat ite piä piru olla?
Ettet vuan suatana ou polliitikon ketkula?

- Eipä kun ihan oikeesti henki olen.
Mulla on sulle kolme toivomusta,
että annahan kielen laulaa.

- Jaaaa-a, ettäkö kolome toivomusta?
Kolomeko se sano?

Korjaa hattuaan, asettelee solmiota ja ojentaa tukkaansa...
- No ihan ensinnä toevon
että ikuna ei ennee wiina lopu miun elläissän.
Onnistuuko muka? H-häh?

- Niin - juu! Ja sitten? Seuraava?

- Kuuleha henki, tämä puuha se on semmosta täöspäevästä hommoo,
ettei tässä paljon ehi akkojen perrään kuikuilla,
  etennii niihen perässä juosta ravata.
Jotta jospa hoetelet mulle loppuiäks akkaseurroo.!

- No mikä ettei? Wielä olisi yksi jäljellä!

Anhiton juoppo raapii korvallistaan,
jo päällepäin käy että humeetti pörrää täysillä.
Tulosta ei vaan tunnu tulevan.

- Niin , se yksi vielä, minulla tässä vähän hoppua pukkaa!

- No saakutti! Onpahan waikeva keksivä.
Ei tässä muu nyt aata.
Minä otan sitten vielä yhden semmosen leekopaketin
josta suap rakennettuva ikiliikkuvan
sekä ihan vain varmuuven vuoks vielä yhen pikkukossun!

Rudolf lupaa toimittaa tavarat kotiin,
mikäli ukuli milloin selviää sinne saakka.
Nostaa kättä silmäkulmaan ja lähtee lompsimaan pitkin tietä.

Ukko huutaa perään:
"Kuule henkiotus!
Saisitko jo ehken seitsemään mennessä touhuttua?
Ainahi sen pikkukossun?"

Rudof asettaa tassut torveksi suulleen:
"Saattaa mennä tunnilla yli,
kun en tiijä onko seuraavalla huoltoasemalla niitä ikiliikujia,
kaikkea muutahan sieltä kyllä taitaa jo nykyään löytyä!"

Viheltelee kulkiessaan Kahta kisälliä.
Kun huomaa viitan sojottavan Pakinsydänmaahan,
astuu sille tielle ja haihtuu hiljalleen näkymättömiin.



Seitsemäs luku

Levännyttä on hyvä käskeä, sanoo wanha sanalasku.
Hukka jolkutteli kirkonkylää kohden. Hiukoi kyllä jo hiukan,
suomalais-ugrilainen metsänhoitopolitikka
se imee mehut luonnon elävästä. Jo mietiskelemällä.
Ei tarvitse edes käpälää metsään pohjalle laskea.

Vaikka osaisiko sitä enää itseään luonnonlapseksi kutsua,
se miettii taivaltaessaan,
kun tuo Kohtalo alkoi tuolla käsin piruilemaan.
Sen verta alkoi muuntuminen hukkaankin jo vaikuttaa,
että alkoi vaivata päätänsä inimisen kaltaisen otuksen tavoin.
Kaikenmaailman jonniijoutavilla höpötyksillä.

Juosta hölkytti tien vasenta syrjää,
hokasi salaman pirstoman puun ja törröttävän kannon.
Loikkasi syrjemmälle ja kusaisi viestin kantoon.
Otti muutaman askeleen
ja kun kohdalle sattui sopivan oloinen alusta,
niin laskeutui köntsälleen huilimaan.

Alkoi siinä päässään pyörittelemään äsken kehkeytynyttä
ajatusta muuttumisestaan inimisen suuntaan.
Että kauanko tuohon kertakaikkiseensa menisi aikaa
ja millä sitä sitten mittaisi,
jotta minkä sortin vehviläinen muunnoksesta tulikaan.
Tuliko minkään sortin kelvollista eläjää?
Onko heti lopetettava vai antaako elää.

Ja kuka se olisi tuomarina?
Hyvin olisi tähellinen se virka elämän kannalta.
Ei siihen varmasti mitään politikkaa osaisi päästää,
vaatisi vielä ne kolmekymmentä hopearahaansa tuomiosta.

Kyllä se perhana tämmöinen elämän kysymys vaatisi
itseänsä presidenttiä virkaa hoitamaan.
Jos se sitten kääntäisi peukalon alaskäsin,
punaista mattoa kohti sohottamaan, niin selvä pyy,
Ingen vinst, osta uusin arpa
ja ilman valitusoikeutta.
Jotenkin se tuntuu,
että se kuitenkin hoitaisi sen jutun kohdillensa.
On se sen verran jo laukkonut maailmalla
inimisten oikeuksien perässä.

Hukkanen huilatessaan ja akkiloidessaan
muikisteli ja suikisteli suutaan,
lipoi kieltään niin että sivustakatsoja olisi saattanut luulla,
jos kohdalle olisi sattunut,
jotta nauraa tuo peto piru nyt siinä partaansa,
sunnittelee siinä ilkiöntöitä
ja etukäteen jo niille hirisee itsekseen.

Susi siinä kuitenkin vaan kohtaloaan mietti,
myhäili, josko jo pysähtyisi ensimmäisen metsälammen kohdalle
ja alkaisi tyvenen pinnan kuvajaisesta tähystellä itseään
ja etsisi vikoja. Väänteleisi ja käänteleisi,
yrittäisi nähdä taaksensa.
Jos ei vikaa löytäisi,
rojahtaisi partaalle ja alkaisi niitä keksimään.

++++++

Kestäisi vielä vuosia sudelta, inimisen kaltaiseksi muututtuaan,
ennen kuin se tajuaisi,
ettei se koskaan voisi nähdä itseään kokonaisena.
Ei se hevillä käsittäisi,
että on ikuisiksi ajoiksi tuomittu näkemään itsestään vain puolet.

Se on inimisen taakoista yksi.
Puolet näkee, toisen puoliskon suhteen on luotettava
muiden silmiin ja makuun sekä arvostelukykyyn.
Eläimillähän moista iestä ei ole hartioillansa.

Mutta inimiselle,
jos se ei pysty elämään tasapainoista elämää
sen tiedon varassa, että myös toinen puolisko itsestä on kunnossa,
siitä tulee ennenpitkää vaikeuksia.

Sitä alkaa vatvomaan asiaa,
se pahkeinen arkaa repiä itsetuntoa,
murentamaan itsevarmuutta,
rappeuttaa lopulta itsekunnioituksen
ja alkaa kasata epäilyksen julmaa kaapua ylle.
Näkymättömäksi ikeeksi harteille.
Sellaiseksi painolastiksi joka lyyhistää alun saatuaan
wahvimmankin otuksen.

Tuo se onkin se inimisen onnentunteen vastapaino.
Hinta siitä, että inimisellä on äly ja kyky ajatella,
toisin kuin elukoilla jotka toimivat vaistolla
ja pelkän kokemuksensa opettamina.

Yksin ollessaan iniminen usein sortuu moisia miettimään
ja monesti silloin, kun jotakin rankkaa on elämässä tapahtunut.
Ukko jättänyt tahi akka, sukua kuollut, potkut työstä jne.

Kyllä inimiselle ajattelukyky, järki, on antanut paljon hyvää,
mutta älyn kylkiäisinä saadut tunteet ovat se asia
joka saattaa inimisen kuin inimisen kiipelin ja pinhuusiin.

Hyvinkin selväpäisenä pidetty epeli saattaa ihastuneena
tai vihastuneena tehdä hyvin monimutkaisia munauksia
joita sitten harmittelee joskus päänsä kipeäksi.
Joskus koko lopunelämäänsä.
Siitä osaa tulla semmonen viheliäinen pääntauti
tai jotakin komplikaatioita ja sen semmosia.
Toimintakyky hiipuu ja raakkiläjään nostetaan kylmästi
odottelemaan kuumaan Manalaan pääsyä.

Kertoja tässä vaiheessa huomattaa sivusta sudelle tunteista,
että vaikka ne inimiselle tuovatkin mielihyvää ja levollista oloa,
ovat ne samalla myös vastus ja taakka,
nurinniskoin kääntyessään,
kun ne lamaannuttavat inimisen elon tyystin joutavaksi.

Joillakin inimisillä tosin on kyky sulkea
joku koskettava asia kokonaan pois,
sammuttaa niin sanotusti lyhty, puhaltaa sammuksiin.
Heitä kuvataan muiden inimisotusten keskuudessa kylmiksi,
oudoiksi, tunteettomiksi jopa pelottaviksi,
vaikka muuten olisivat hyvinkin mukavia ja lupsakoita.
Ovat omituisia.

++++++

Hukka sotkeutuu kertojan sanomisiin:
Mutta nehän ovat vain eläimen kaltaisia.
Sellaisiahan juuri olemma me eläimet.
Kun ei ole meillä älyä,
niin ei ole meillä samanlaisia tunteita haittana
kuin teillä inimisillä.

Ei eläin koskaan voi tehdä väärin. Eikä myöskään oikein.
Jos meikä ei tapa, kuolen nälkään, jos tapan, en kuole.
Kuolenpa sitten johonkin muuhun, vaikka tuliluikun kuulaan.
Kuolema on sellainen pykälä,
että ei sitä elukan päässä mietitä.
Se on vain inimiselle taakka. Sekin.

Ei meillä ole päähän taottuna koneistoa joka suhkuttaa:
Näin on oikein ja näin on väärin.
Tee niin taikka näin.
Teistä jotkut höyrypäät haaveilevat luonnonlapsen olotilasta,
runoilevat, laulavat, uneksivat,
vaikka koko homma on tuomittu epäonnistumaan.
Teillä on inhimillisyys.

++++++

Hyppää siitä kesken kertojan kanssa keskustelun
ja lähtee suorimaan kylää kohti.
Väkisinkin pakkaa nyt tassut viemään jo inimisten pariin.
Kohtalo panee töppösiin vauhtia.
Iskee humeettiin uuden ajatuksen ajatuksen päälle.
Painostaa kovin inimiseksi.

Susi tekee joskus kuin koirakin, kapsahtaa jaloillensa,
eikä kerro inimiselle että minkä Hiijen takia.
Se sitten osaa vaivata inimistä.
Se tuntee jotenkin itsensä huomaksi...

Saakuttilainen!
Pian se hoksaa ajatuksissaan juosseensa
liki laitimmaisia talonröttelöitä.
Loikkaa hopulla syrjään
ja katselee vesakon suojasta itselleen suoja- ja tarkkailupaikan.
Näreen pitkät alaoksat ulottuvat sen verta pitkälle,
että antavat suojaa jos vaikka alkaa sataa tihuuttamaan,
päälle pikkuhiljaa lipuvassa hämärässä.

Ei tässä parane kylälle suoraa päätä tolvata,
ovat pian tuliluikkujen kera perässä.
Katsellaan, kuunnellaan, iniminen on tavallisesti niin tyhmä,
että kyllä niistä joku jonkun virheliikkusen tekee.
Ei tässä hoppua.
On se saatana mahalaukku sen verta rankan kuurin ankaran
talven aikana käynyt,
ettei se nyt muutaman tunnin vartoilusta ala millesikkään.

Näin se vielä hukalla entinen elämä,
heti sijan ottaa kun on elintoimintojen ylläpidosta kyse.
Ei lamaannu paikoilleen odottamaan armoa, ei kuoliniskua.
Ei taivu eikä nöyrry vaikka kunnioittaa vahvempaansa
sitten kun on tositarvis.

Kylällä on vähäistä maalaiskylän asiointiliikettä,
kaupanovi käy harvakseltaan,
ukko sieltä taikka akka muovipussiensa kera astuu ulos
ja lähtee tavarat pyörän sarveen ripustettuna
tahi takariksillä taluttamaan pyörää kotiansa kohti.

Joku vanhempi ukko kaartaa ovesta nurkan taitse
mäyräkoiraa kainalossa haalaten.
Kultasepän nurkalta erkanee kaksi harmaanoloista kaveria
jotka määrätietoisesti suunnistavat mäyräkoiramiehen perään.

Jotenkin hukalla kaikki loksahtaa vain kohdalleen,
se hieman hätkähtää ja murahtaa itsekseen.
Perhana, tämähän on se Kangaslammin pitäjä.
Täällähän ne ampua losautti sen velipojan pojan toissa syksynä.
Syyttä suotta.
Kuolemallako sitä on rangaistava jos omasta evästään
käy palan nappaamassa.

Oli nuori susi hirviporukan ukoilta napannut hirvenlihaköntän
kun olivat selkänsä kääntäneet.
Vaan oli joku sivusilmällä nähnyt
ja siitä oli heti jahti päälle saatettu.

Kolmenollakasilla muuan sitten lähättänyt surisevan
hehkuvaisen pojanpojan otsaluuhun.
Sen suolla pakoon  loikkiessa hirvenlapaa suussa roikottaen.

Eipä siinä sitten kahta puhetta.
Todistajat oli miehissä sovittu, nimetty ja vannotettu.
Susi pantu päälle käymään ja siihen itsepuolustukseksi ammuttu.
Nimesmies oli sitten kutsuttu
ja tämä vähin äänin kuulustelut tehnyt
ja toivonut että juttu hautautuisi muiden virkavirheiden mukana
ö-mappien sekaan ja unholaan.
Yhtä sutta nyt saatana kukaan kaipaa.

Mikä-mikä-mikä ihana tuoksu tavoittaa kuonon kärjen?
Salaman se terästäytyy, teräksiset jänteet virittyvät,
adrenaliini kohisee suonissa.
Jaa-a, vai niin, tuolla akka roikottaa lampaanviulua savustamosta ulos
pyykkitelineen ristikolle jäähtymään.
He-heeh, toisenkin nostaa siihen ja kolmannenkin.

Nyt on laadittava pitävä suunnitelma.

Käyn ensin tutkimassa reitin metsään.
Sitten säikytän tuon ämmän, nappaan viulun ja loikin metsään.
Juoksen sitten Karttulan suuntaan jonkun kilometrin,
ei ne nyt niin hopulla sitä sakkia ylös ota.
Kun saan syötyä,
niin jolkuttelen salojen halki Siilinjärvelle lopuksi yöksi.
Kyllä tämä taas tästä iloksi muuttuu.

Ja niin myös tapahtui, akka säikähti, viulu häipyi.
Lyhtyjä ja soihtuja sytyteltiin pihapiireihin sutta karkottamaan.
Susi kun pelkää tulta.
47 miestä ja risat kutsuttiin hampaisin saakka aseisiin.
Paikallislehti sai etusivunjutun
ja taksikuskit paljon ylimääräisiä kyytejä lapsiperheiltä.

Taisipa joku kyläläinen päästä naamarustinkinsa
kera Ilta-Sanomiinkin,
kun antoi toimittajan muokata kertomustaan jyrkemmäksi.




Kahdeksas luku

Rudolf oli tehnyt sydänmaan keikan - kaikki tyynni.
Kävi rauhoittumassa ja mieltään tasapainottamassa korvessa.
Pitkien, taivasta tavoitteleven kuusien alla,
maahan ulottovien oksien suomassa huomassa.

Eipä ukkosella vielä kylmän hätää ollut,
roppi oli jo karaistunut taipaleella,
lisäksi vankkaa ja karkeaa karvaa oli alkanut viime aikoina
pukata esiin vähän sieltä sun täältä.

Kintut esimerkiksi,
nehän pakkaa syksyllä hyvinkin herkästi kostumaanja kastumaan
kun metsissä ja varvikoissa laavaa.
Hyvä niissä karva on olla,
sellainen hiukan vankemmanpuoleinen,
mikäli villasukkia ei ole heittää peliin.
Paljailla nilkoilla tuntuu kosteus ilkeältä.
Suorastaan vistolta.

No tässä Rudolfin tapauksessakin pelkässä patiinikannassa ollaan.
Mistäpä tuo olisi kengännauhoja pubiin lähtiessään
ja solmiessa tiennyt,
että sudeksi joutuu vielä elämässään muuttumaan.
Kohtalon oikusta.
Olisippa kai tuo siinä tapauksessa hoksanut
varautua kumi- eli nahkasaappaisiin.

Ja entäs reidet, tarpeen niissäkin jotain suuvetta on olla
kun alkaa vinkka ujeltaa pitkin aukkometsiä.
Hyvin oli senkin suhteen asiat,
vankka karva oikein aluskarvan kera oli nousemassa esiin.
Ja maha, muuten kuristunut
mutta karvaa entistä enemmän esillä. Sekä rinta.

No näistä nyt ei vielä ollut pohtimista
kun enimmäkseen syrjäseutuja ravasi.
Ruokapuolikin oli pysynyt kohtuullisella tolalla.
Ainoa mikä kummitteli mielessä oli se että,
perän päällä alkoi tuntua olevan jotakin ylimääräistä.

Etutassulla tavoitteli, vain ei selvää saanut,
häntääkö jo pukkaa
vai onko jotain jäänyt joltakin makuukselta
housun liitinkiin roikkumaan.
Risu tahi sammalta tukko.

No, nämä nyt oli elämänmenon kannalta niitä
vähäisimpiä mietittäviä,
mutta pysähtyi ja laskeutui kuitenkin ukko kontalleen
erään pikkupuron lampareeseen
ja vilkuili tyvenestä silmästä naamarustinkia.

Ei mitään vakavaa, naamassa oli ihan luonnollinen,
vähällä ruoalla eleskelleen inimisen sänki.
Virallista karvaa ei esiintynyt.
Ainoa muutos, sikäli kun sillä nyt merkitystä mitään on,
oli se että kulmahampaiden koko näytti olevan suurenemassa,
jykevöitymässä.
Siitä varmaan johtui se outo aavejomotus
jota Rudolf oli aika-ajoin tuntevinaan leukaperissään.

Olipa mielessä jo häivähtänyt,
että ei kai se pirulainen vain ala näissä olososuhteissa
viisaudenhammasta risomaan.
Henkilöpaperit jäi polliisilaitokselle.
Eihän täällä ilman numeroa pääse millekkään tohtorille.

++++++

Omaa retriittiään korven takamailla viettänyt Rudolf
palaili liki samoja jälkiään valtatien läheisyyteen.
Taivalsi sitten tiensivua pohjoista ja koillista kohti.

Alkoi hiukomaan ja kun kohdalle sattui Nesteen asema,
niin siihen siirtyi passiin lähimaastoon.

Siinä tankkauspaikan liepellä sivusta seurasi
kanssainimisten touhuilua hämärtyvässä illassa.
Pian liki pysähtyi vihertävä Tojota
ja siitä astui ulos ukko ja akka
sekä takapenkiltä valjaista irroitettu 4-5 vuotias pentu
joka kirkui täyttä kurkkuva MAKKARAPOTTUVA
ja ketsuppiva.
Ynnä Kokokolloo kyytipojaksi sekä tikkamelliä.
Savakoita tuntuivan nämä olevan, ainakin murteesta päätellen.

Akka vilkuili jo ympäriinsä, että veteleekö pitkin korvia,
mutta kun huoltoaseman pihalla oli sen verta liikennettä
että ei ilenny, niin pakkohan se oli heretä hyvittelemään
ja kehumaan lasta perinpohjin ja luvata kaikki se,
mitä pahkeisen riiviö vain hokasi pyytää.

Kun tilauksesta tuli vihdoin selvyys,
niin ukko lähti asiaa toimittamaan
ja akka onnistui kuin onnistuikin
köyttämään pennun takaisin penkkiin.
Loksautti oven kiinni,
ettei mahdollinen erimielisyys kailotu koko inimiskunnalle.

Vartin päästä isä palasi ruoka-annos kädessä,
toisessa tarjottimella muovikipoissa Kokokolo ja pari kahvetta.
Hampaissa keikkui sämpyläpusukka.

Rudolf huomasi tarkalla silmällä,
että tällä parilla oli jo kokemusta penikoitten kera
huoltamolla asioidessa.
Niitä piruja ei passaa sisälle päästää,
pian ovat jonkun jumalattoman kalliin lelun kimpussa
ja sitä omakseen vaatimassa.
Jos ei hyvällä niin sitten kirkumalla ja parkumalla.

Kyllä siinä vaan hopulla pakkaa kukkaron nyörit löystymään
kun miljoonat silmäparit kohdistuvat selkään arvioimaan tilannetta;
soittaakko poliisiin
vai tyytyäkkö pelkään lastensuojelutoimeen.

Eikä wäärässä ollut Rudolf.
Kun ukko sai ovea auki ja eväät sisälle ojennettua,
tikkarin viimeisenä,
niin jo lensi naaman ohi raviin makkaperunat ja Kokolo-pytty.
Perään kuului kirkuva kaneetti:
"EEEIIII TUOTA tikkaria,
pitää olla BÄÄÄÄÄÄÄTMÄÄÄÄÄÄN!"

Ukko tempasi eukkonsakin kahvitötsän
ja nakkasi sen omansa kera penkalle.
Viskasi hattunsa loskaan ja hyppi tasakäpälää päällä,
kävi kaivamassa takakontin jostakin uummenista
askin riinpiissinorttia ja sytytti kerralla kaksi tupakkaa,
veti posket lommolla kekäleeksi
ja suhautti suupielestään akalle että autoon NYT siitä
ja HETI viivana.
Karskautti ykköstä ja läksivät pihalta rengasta vinguttaen.
Parhaseen elokuva tyyliin.

Ruodolf siunaili onneaan,
siirtyi vaivihkaa ruoka-annoksen tykö,
haali ne läjempään ja kyykistyi eineelle.
Kun sai syötyä, siirtyi takaisin varjoihin
ja kaarteli huoltoaseman ohi pikavuoro pysäkille,
nosti palttoon kaulukset pystyyn ja alkoi tinkaamaan kyytiä.

Kolme varttia värjöteltyään alkavassa lumisateesa,
taisi olla vielä räntää,
Rudolfin poimi kyytiin wanhan liiton rekkamies,
ahertaja ja puurtaja.
Sörsselsson Iisalmesta, ei mikään räkänokka.

Kun kyytiin nousija kysyi minne kuski on on menossa
ja sai vastauksen että Kuusamoon, Kuopion ja Kajaanin kautta,
niin se näytti vastaukseksi kelpaavan.
Matkatavaroita ei ollut, eikä viinakaan haiskahtanut,
niin että asia oli sillä selvä.

Tämä mies oli nähnyt teillään monenlaista kulkijaa
miljoonien kilometrien taipaleellaan,
ei alkanut sen kummemmin tivaamaan toisen suunnitelmia
kun tämä ei niistä alkanut omatoimisesti esiin ottamaan.
Tiesipä vain että matkan päälle lukot aukeavat ja
kielenkannat vertyvät ja keskustelua syntyy kun aika ehtii.

Kun Sörsselsson sai rekkansa kiihdytettyä matkavauhtiin,
niin totesi, että Iisalmessa pitää piipahtaa ohitustien Sellillä,
jotain papereita oli liiton piirisihteerillä kuulemma
Kuusamoon vietäväksi.

Ei virkkanut siihen kyytiläinen juuta ei jaata,
lueksi puhelinpylväitten määrää ravista vaitonaisena
ja katselipa vain vähitellen harmaaksi käyvää maastoa.
Ensilumea pukkasi ja Rudolf oli vähän hukassa.

Rudolf elää ja susikin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.



Yhdeksäs luku

Hukka virkosi marraskuun lopun aamuun,
puisteli itseään, pisti tassut pitkälle eteen ja kurotti taapäin.
Jumalauta että tuntui hyvältä.
Sitten etunojaan ja veeeeenytystä niin että tähtiä silmissä
vilkkui ja sinkoili.

Haukkasi aamuryypiksi suuntäyden lunta,
taisi toisenkin ottaa.
Puski sitten kuonollaan kuusen havuja syrjään
ja kurkisti kuusen persiestä ulkomaailmaan.

Hyvä, lunta oli häpsinyt eilisten jälkien päälle,
tollompi ei enää hoksinut,
että siitä joku olisi illalla taivaltanut.

Se peräytti hartevan,
jymäkän keulansa takaisin kuusen oksien katveeseen.
Arveli että ei tässä hoppua,
antaapa hämärän kaikota, tiedä vaikka kirkastuisi,
olisi se jotenkin mukavampaa lampsia kevyehkössä pakkasessa
mieluummin kuin ankarassa purussa ja suojasäässä.

Verryttelyn pani uusiksi.
Syytä on eläinotusten koko ajan olla varuillaan,
inimisen päähänpistoista kun ei koskaan perhana tiedä.
Eipä ole takeita vaikka tälläkin perukalla joku kävelevä kataistrofi
saisi päähänsä lähteä pitkin metsiä ja saloja ravaamaan
ja susia nitistelemään.

Sen verran epäilyttäviä on wiimeaikojen touhut
olleet inimisten parissa.
Ei sillä että hukka niihen haluaisi ottaa osaa kynnelläkään,
mutta ihanpa vaan jo muitten viattomien
ja tuhmien puolesta hyvä olisi kai jotakin mieltä olla.

Ehkäpä jos vastaan sattuisi lumessa paarustamaan,
joku hölmöläinen, niin ehkäpä sen verran ansaitsisi,
että sille paskat housuihin säikäyttäisin.

++++++

Näissä aatoksissa laskeusi persiilleen
ja alkoi valmistella seuraavaa paikasta toiseen siirtymistä.
Se ei vaan vieläkään käsittänyt itsekkään,
että mikä hiivatin wimma sitä oikein ajoi pohjoista kohti.
Ei siellä ole helkari soikoon oikein mitään.

Kylät olivat autioituneet,
inimiset oli houkuteltu tavaran perässä maalikyliin,
kehitysklustereihin tahi sinnepäin.
Ei niistä kukaan oikein tiennyt mitä ne tarkoittaa,
mutta parempi oli vaan mennä varmemmaksi varmuudeksi,
ettei naapuri olettaisi tyhmäksi.

Mökkejä oli kyllä maalla vielä kylien pinnassa ihan vierivieressä.
Röntsällään olevia, könöllään,
koska eipä sitä sitten kuitenkaan ollut varaa kaupankassan
tahi hanslankarin palkalla ylläpitää kahta hyyshållia.
Kunnossa meinaan.
Hyvä jos oli varaa perhana edes kesälomalla
käydä paikkoja kurkkaamassa.

Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä harvemmasta nousi savut.
Tyristikylät kyllä oli saatu tukittua tupaten täyteen
kaikenmaailman pyydyksiä ja rahansyöppöä.
Eihän niissäkään tavallisella inimisellä ollut enää varaa muuhun
kuin ihmettelyyn jostakin liha- ja viinatiskin takanurkalta.

Vieläpä oli päässä joillakin taulapäillä että,
yhä vain lisää koskemattomia selkosia altistettaisiin hissien
ja latutamppareiden rymisteltäviksi.
Kunnanpamput olivat niin persoja lahjusrahoille,
että niistä ei ollut gryndereille harmia ei vastusta.
Ne muutamat puupäät jotka erehtyivät panemaan kampoihin,
leimattiin kampanjoimalla hulluksi
tai muuten epäluotettaviksi,
kommunisteiksi tahi riinpiissin miehiksi.

++++++

Joku kumma siinä pohjoisessa vaan kiehtoi,
ei hukkakaan, vapaa otus kaikin puolin muuten,
pystynyt tuolle wimmalle vastaan pullikoimaan.

Välillä vaikka kuin yritti itseään ympäri puhua
ja nokkaansa myötämäkeen vääntää,
ei siitä mitään tullut.

Myönsikin - kyllä etelän houkutukset purevat,
mutta jonkun aikaa sinne jolkuteltuaan
koivet ikäänkuin lakkaavat menon,
tekevät tenän, alkavat kammertaa takaisin pohjoisen suuntaan.

Ja kohta taas ollaan kuononpää kohti pohjoista.
Hukka pähkäili, saakeli sillä on joku tarkoitus,
joku kummallinen, mystinen lumo.

Onhan siellä pohjoisessa viihtynyt hourupäitä runoilijoita
ja kirjailijoita ja muitakin taiteilijoita.  Aiemminkin.
Mukammas lumoutuneena poikineet kaikenlaista luomusta
ja töherrystä etelän inimisille.
Suoltaneet pötyä ja puutaheinääkin, ihan noin vaan,
kun se kerta on hyvältä tuntunut.

Vaan yleensäppä on vaatinut piru kuolemalla kuoleman,
ennen kuin kukaan on hokannut että,
 no Lempo soikoon,
jotakin sanottavaahan sillä heleskutti vie oli sittenkin.

Tuotokset on nousseet takakäteen - yleensä -
arvoon arvaamattomaan
ja suvut on riidelleet sukupolvesta toiseen
kuka olisi paras hoitelemaan tekijän jäämistöä.
No etenkin tuottoja eli varoja.

Ei vaan ota selvää noista inimisten tarkotusperistä
loppujen lopuksi.
Ahneus ja haaskallekäynti näkyy olevan hyvin yleistä
ja ihan yllättävissäkin tapauksissa.
Mutta niinpä se vaan on inimiskunta aina tehnyt
toisen omaisuudelle ja arvoille.
Aina on löytynyt persoja jotka haluvat enemmän ja enemmän.

Saattaa olla että,
se on jo sairaudeksi inimisen päässä taipunut ahneus.
Ei ole enää luonnollista.
Pääntaudiksi sitä olisi alettava kai kutsumaan.

++++++

Siinäpä vaan lojui hukka, kuusen persiessä,
ajatuksiinsa juuttuneena, inimisen lailla.
Oliko tuo sitä Kohtalon muutos prosessia,
sitä se ei vielä tiennyt,
eikä tuota oikein vielä lukijakaan ota selvää.
Että mistä pirusta tässä oikein on kysymys.
Ihan loppujen lopuksi.
Jotta ihanko tässä nyt ollaan viemässä kuin pässiä narusta.

++++++

No hyppäähän se lopulta, kymmenen korvissa, inimisten aikaa.
Aurinko silloin koettaa pungertaa harmaan pilvimassan läpi,
vaikkei siitä juuri mitään enää marraskuun lopulla
tulekkaan normaalisesti.

Nälkä korventaa jo. Vatsaa palperoittaa,
jotakin pitäisi suolenmutkaan poltoaineeksi silpaista.
Jopa tuo äkisti liikkensä pysähyttää, kallistaa päätään,
toiseenkin suuntaan kenottaa.

Myyrä perhana!

Jossakin ripisi, pieni vitskahdus kuului tuosta näreen takaa.
Jäykin koivin, teräksiset jänteet kirittynä se hivuttautuu
äänen suuntaan.

Tuolla! Tuolla näkyy hangesta pikinen nokka.
Piste iin päällä. Herkkupala!
Ei paljon vaivaa kannata uhrata. Mutta loikan väärti on,
jos hampaisiin sattuu niin oiwan makupalan siitä saa,
kerta hotkaisulla.

Eipä se juuri paloa sammuta,
joksikin aikaa tyyntyy,
kohta kahta kauheammalla innolla polttaa
ja saaliin jäljille pakottaa.

Loikka.

Korkeassa kaaressa. Ketun tapaan.
Jäykin koivin otuksen kuonon eteen jolloin se säikkyy
ja ponnahtaa ylös
ja siitä se on perhana taidolla napattava jos mieli.
Muuten tekee uuden reiän hopulla ja katoaa lumilabyrinttiin.

Myyrä jää kuin jääkin hukan hampaisiin
ja aloittaa matkan Manalaan. Ketään ei tule hautajaisiin.
Muutama lipaisu huulia ja loikka ulos kirpeentyvään ilmaan.

Suunta ja reitti myös on siinä silmänräpäyksessä selvä.
Kirkaana kuin kuulaana pakastuva taivas.
Kuononkärki kohti Kuusamoa.

Kajaanin, Hyrynsalmen, Kitkajärven kautta
ja sitten Oulangan kansallispuistoon.
Siellä ainakaan eivät ihan helpolla ole pyssyn piippua
persiiseen lykkäämässä.
Josko tuo sitten siellä lakkaisi
jo pahin wimma pohjoiseen laantumaan.
Mene ja tiedä.

Lapinlahden-Nilsiän rajalla nappaa pusikosta
pakoon ryntäävän jäneksen,
ahmii sen lähes sinämoisenaan
ja merkkaa asiaankuuluvasti paikat.
Jolkuttelee jonkun matkaa aurattua tietä,
ottaa sitten kunnon vauhdin ja loikkaa kurvissa raviin.
Sinneppä jäävät savolaiset takaa-ajajat tulkitsemaan
hakkapeliitan jälkiä ja valmistelemaan susijahtia.
Hä-hä-hä!
Tuumi hukka ja katoaa lumisen metsän siimekseen.

Susi elää ja Rudolfkin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.





Kymmenes luku

Rudolf wirkosi kun Sörsselsson vaihtoi pienempää pykälää
ja jarrutteli moottorilla wanhan liiton rekkamiesten tapaan.

Rudolfille päsähti päähän että nyt varmaan oltiin jo Iisalmessa.
Lämmin auton hytti ja tasainen dieselin jurina panee
sellaista ihan tavallista puolisuden elämää wiime ajat
ulkosalla pääosin harrastaneen inimisen herkästi
soutelemaan Höyhensaarten suuntaan ja ties minne hiiteen.
Muisti että väkisin oli koettanut valopylväitten
lukumäärästä kärrillä pysyä.

Mutta niinpä vain oli silmät lopulta lupsahtaneet kiinni
ja jonkinlainen kooma oli saanut vallan harmaassa kulkijassa.

Sörsselsson kaartoi auton Ohitustien Sellille,
jarrutteli lopputuleman ja kun auto nytkähti kantapäilleen,
kiskoi käsijarrun napista.
Venttiilit parkaisivat jossakin rungon alla,
ohi sipsutteleva kaupparatsu joka puhui samalla puhelimeen
kun oli menossa autolleen säikähti
ja loikkasi rekan kohdalla ilmaan. Ja jäi sinne.
Katsahti wittumaisesti
kuskiin.

Isommat woimat päästi Sörsselsson peliin.
Heti alkoivat jumalattomat jouset painaa jarrukenkiä rummuille.
Pidättelemään winhaa menoa.

Sörsselsson kohenteli itseään ja sanoi:
"Mulla se suattaa jonnii aikoo mennä tuolla liiton hommiloissa.
Lähetkös kohovelle siks aekoo, vae huilitko koslassa?
Jätän siinä tappauksessa auton lukihtemati ja kääntiin.
Tassaantuu tuo moottorinlämpö hiljalleen.
Sillä konstin ei kuluta kuulemma niin myllyvä."

Rudolf kaiveli perperinsä taskuja, löysi parin €uron kolikon,
antoi Sörsselssonille ja sanoi:
"Minua taitaa wielä oinastuttaa,
jos tuot vaikka ison kipollisen sitä rotanmyrkkyä sitten tullessas,
niin minä huilailen ja pidän vahtia. Kyllä tämä tästä siilantuu."

++++++

Kuski lähti lompsimaan sohjoista piha-asfalttia kahvioon.
Tavallisen näköisiä kuuppa-autoja,
tavallisine harmaine inimisineen meni sinne ja tänne verkalleen,
eeskahtaalle.

Rudolfin pää kääntyili, tahi oikeammin kai silmät pelkästään.
Seurailivat elämää.
Kun mitään mielenkiintoista ei tapahtunut hetkeen,
silmät luupahtivat uudelleen kiinni.
Vulvån 600 heppanen kone lauloi tyhjäkäynnilläkin sellaisen univirren,
että pian ukko oli taas souturetkellä ties minne.
Vaikka Kiinaan.

Vähitellen kasvoille laskeutui rentoutunut ilme,
mutta samalla huomasi, että mies jotakin näki,
koska välillä huulet karehtivat iloisella kaarella.
Nahka pingottui otsalla kuin shamaanirummun kalvo nuotiolla,
otsanrypyt silisivät
ja koko olemus näytti nuorentuvan ihan silmissä.

Ja niinpä siinä olikin käymässä,
tosin nuorentuminen oli vain unessa.
Rudolf siinä muisteli kuinka muinoin oli riiuuyön päätteeksi
saatellut sen aikuista heilaansa kotio.
Oli Hevosystäväinseuran talolla tavannut tytön
ja kun oli sukkela suustaan,
saanut lopulta aikansa tanssitettuaan luvan saattaa neitokainen
turvallisesti kotia.

Kun matka oli pitkä ja ilma runollinen
ja ties vaikka mitä mielessä
kahdella nuorella verevällä inimisellä,
niin kotimatka oli venähtänyt niin
että sika oli jo pierassut ja kukko kiekassut,
kun vasta postuassa olivat kamuamassa.

Jäähyväiset lämpenivät niin tulisiksi,
että Rudolfin piti alkaa katsella paikkaa,
mihin voisi oijustaa morsion kera.

Eipä sitä maaseudulla nyt siihen aikaan oltu varustettu
porstuita sängyillä ja muillakaan nuorison kotkotuksilla.
Eikä etenkään astumistarkotukseen.

No kun ei Rudolf siihen hätään mitään muutakaan keksinyt
ja tyttö oli pieni ja lyhytkasvuinen,
niin nosti neidon porstuan narikkaan takin raksista
ja suoritti velvollisuudet siinä paikassa. Samon tein.

Hetken kuluttua, sittemmin, jälkikäteen,
tuli aatoksiin siinä neitoon nojatessaan ja puuskuttaessaan.
Virkosi, kohenteli itsensä ja tytön.
Otti sitten alas naulakosta.

Painoi korvansa keittiön oveen
ja kun kuuli astioiden kilinää, koputti kohteliaasti.
Raotti ovea ja toivotti pirtissä huhkivalle emännälle hyviä huomenia
ja esitteli itsensä.

Jatkoi sitten että tyttö on nyt sitten ihan turvallisesti kotona.
Että mitään isompaa ja pahempaa ei matkalla sattunut.
Siitä tuli pidettyä hyvä huoli.

Emäntä joka kulkee eeskahtalle pöydän ja uunin väliä,
piiraita on laittamassa piisiuuniin, toteaa ystävällisesti:
"Ka työhän sitä tunnuttahhii ihan herramies olevanu.
Ylleensä ne poijat tempun jälkeen jättävät tuon meijän pikku Liisan
siihen narikkaan roikkumahan ja suorivat tiehensä."

"Misteekäpäin työ ootta poissa,
kun on noin kohteliaisuuskii jo verissä?"

Rudolfilla lonksahtaa leuat auki
ja jäävätkin siihen asentoon hetkeksi.
Liisa luikahtaa siinä välissä kamariin ja Rudolf kiittelee vielä kerran
ja poistuu sitten hartiat hytkyen porstuan kautta rantteelle
ja siitä kotikonnuilleen.

Nyt tuo kohtaus änkeää unessa mielensyövereistä taas etupihalle.
Ja nyt. Aikuisena miehenä. Naurattaa jo unissaankin.
Elämä on koulinut miestä arvostamaan pieniäkin ilon hetkiä,
niitä joista ei aikanaan ihan täysillä osannut nauttia.

++++++

Lukko rapsahtaa, Sörsselsson kamuaa,
kahvipotti etummaisena tyrkyllä.
Toisessa kädessä jouluisella kuvioinnilla koristeltu lahjakassi,
huulien väliin puristettuna joulukortti.

Kun Rudolf saa kahvin kouraan ja Sörsselsson pääsee
asettelemaan pussukat asiaan kuuluville paikoille
aika pysähtyy hetkeksi.
Toinen hörppäilee petroolia, toinen naputtelee rattia,
järjestelee ajamaan ryhtymistä.

Sitten Sörsselsson sanoo:
"Kuulin että puhut tai naurot kun avasin ovea.
Yksinäskö hokasit jotain hauskaa tässä arjen harmauvessa?"

Rudolf kertoo unensa ja nuoruusmuistonsa
ja pian kaksi ukkoa hörisee Vulvån hytissä veet silmistä valuen.
Hohotuksesta ei näytä tulevan loppua,
kun siinä vuoron perään lisäävät kommentin,
toinen toisensa päälle.

++++++

Lopulta tilanne haihtuu, Sörsselsson laukasee jarrun,
tällää ykkösen lootaan ja painaa sormella hiekotusnappia
ja kaasua laapotilla hissukseen.
Painava ruoto  alkaa kiertymään ohitustien rampille,
pykälät seuraavat toisiaan kuin lakikirjassa.

Dieseli jyrisee,
tumma savu tupsahtelee pakoputkista tukevina norkoina taivaalle,
liittymäluiskalla vauhti on jo liki kahdeksankymppiä
ja siitä oijustavat Kajjjaanin  tielle,
Kuusamo lopullisena etappinaan.

++++++

Jutustelu alkaa sujumaan ja Sörsselssonkin innostuu
kertomaan juttujaan.
Muistelee, että kerran oli tulossa Mikkelistä rautakuormalla,
kun motoristipojat alkoivat pelleilemään Juvan suoralla.

Ajoivat eteen ja sitten hidastivat niin,
että hänenkin piti seisoa sen aikuisen Kanikan jarrulla kaksin jaloin.
Sanoi että loppua ei tullut ennen kuin se tie muuttui taas mutkaiseksi.

Jorosissa Sörsselsson sitten pysähtyi UFO-Unionille
hermoja lepuuttamaan.
Pian ne sällit kaartelee pihaan ja marssivat sisälle
ja alkavat nahkatakit auki soittaa suuta siitä,
että melkosen törppö kuski, ammattikuski,
eikä pääse mopopojista ohi.

Aikansa siinä rääpivät ja räkättivät, lopulta tyyntyivät.
Sörsselsson nousi, kävi hyyskässä ja pujahti vaivihkaa ulos.
Kahvinmyyjä oli kuikuillut ikkunasta kuskia kun tunsi miehen.
(Kertonut jälkikäteen.)

Oli sitten kääntynyt poikiin päin ja tokassut:
"Kyllä vuan työ hyvinni mahotta oekkeessa olla tuon epelin kansa.
Meleko törppö oljkii,
perruutti lähtiissähi wielä, perskutarallaa,
ainahhii viis rätkää rekalla lyttyyn."

Sille hohottivat ukot autossa
ja painuivat yön pimetessä Kuusamon suuntaan.
Hyrynsalmen Tepoililla pysähtyivät kahvelle.

Sörsselsson tarjosi,
Rudolf oli kerennyt purkaa jo tilannettaan hiukan.
Eipä ollut kuskillakaan mitään
erikoisempaa neuvoa tähän tilanteeseen.

Monessa kertoi olleensa mukana tienpäällä
näkemässä ja kokemassa,
mutta ensimmäistä kertaa kyllä kuuli,
että iniminen itseään epäilisi sudeksi muuttumisesta.

Eipä silti,
monelaista sitä tähän maalimaan on kerennyt sattua.
Onhan noita naisiakin muuttunut miehiksi ja toisinkin päin.
Miksei siis mies suseksi ja toisinkin päin.

++++++

Puolen yön maissa pääsivät kiihdyttämään
Ämmänsaaren keskustan 60 rajoitukselta matkavauhtiin.
Reilun parin tunnin päästä,
sudenhetken kieppeillä oltaisiin jo Kuusamon liki, terminaalissa.
Siellä voisi muutaman tunnin tirsat ottaa
miehistön lepohuoneen laverilla vielä ennen aamua
ja lastinpurkamisjuttuja.

Jonkun matkaa ennen Kuusamoa on Pikku-Kalettoman
suo vasemmalla ja suurin piirtein sen kohdilla toisella
puolella joku hotelli Palolahden rannassa.

Suurin piirtein niillä main molemmat havahtuivat
kuin joku harmaja otus vilahti Vulvån valokiiloissa
kaukana edessä.
"Susi saatana!": tuli yhdestä suusta.

Sörsselsson siirsi lapionsa jarrupolkimelle ja ABS:t
alkoivat tsupsuttaa, vauhti loiveni ja hiipui lirutteluksi.

Rudolfille kihosi niskaan kumma tunne. Kihelmöi oudosti.
Selitystä ei inimisen järki saanut noukittua kehiin.
Sen verran sai Sörsselssonille tulkattua, että pysäytä.
Minun on tässä jäätävä nyt pois, ihan tuntuu siltä.

Kuski, maailmaa kiertänyt mies kun oli,
ei alkanut miestä toppuuttelemaan, pysähytti auton.
Raotti eväskaapin lunkkaa,
kaappasi sieltä kouraan kangen metsästäjämakkaraa,
lähes ehdan, parisen kertaa oli päästä ehkä haukattu,
ei sen enenpää.

Penkin takaa kaapasi pullon Viru Valge-vodkaa.
Lykkäsi Rudolfille kouraan, joka jo oli laskeutumassa tielle.
Kiitteli sitten matkaseurasta ja sanoi vielä:
"Rahaa olisin saattanut satasen antaa,
mutta  mitäpä sinä sillä siellä metsässä tekisit?"

Ei kysellyt muuta selitystä, nosti kättään,
tempasi oven kiinni ja painoi kaasua.

Rudolf jäi makkarakangin ja votkapullon kera lähes pilkkopimeälle,
autiolle 5-tielle.
Jyleän auton kumu haihtui perävalojen mukana yöhön.

Jostain Yli-Kitkan suunnasta, luoteen puolelta,
kuului kaihoisa kutsu.
Ukko lähti palaamaan tietä
ja kohta sattuivat silmään isot suden jäljet
jotka johtivat Kostojärven suuntaan, Kitkajärville päin.
Rudolf katsahti eeskahtaalle ja astui jäljille.

2. osa
Yhdestoista luku  >>>>>



<<<<< Takaisin hyllyyn
<<<<< Takaisin Vuodatukseen


Tässä nappi jos haluat seurata tätä sivultasi.


Copyright Harmaasusi © 2007. harmaasusi.com on rek.dom. nimi.
Kaikki oikeudet pidätetään tavoitettaessa.
Riidat ratkastaan INARIssa, Kaamas-joen penkalla, käräjäkivillä.
Leukulla tai kirveellä.
Sateen sattuessa koko homma katotaan Kievarin laavulla,
sekin INARIn kinkerpiirissä

webdesign 2006-7 © Oh-show-tah Ho'ne-ne Inc.

the
Post Scriptum.
Kerro tutuillesi. Hiiren OIKEALLA näppäimellä T.Ä.S.T.Ä. (Firefox)