Off-Road storye

1. osa    2. osa    3. osa
Ensimmäinen luku

Joskus taannoin,
kuitenkin tähän jo nykyiseen onnettomaan aikaan,
sai kerrankin,
kaksi herraa mahdollisuuden vaihtaa elinolosuhteitaan,
aina elinpiirejään ja -tapojaan myöten.
Susi sekä eräs muuan, Rudolf-merkkinen mies.

Mies oli aina kadehtinut suden vapautta ja luonnossa oleilua
- ikuista lomaa -
kuten hän pubissa muisti aina kavereilleen mainita:
"Susi se vasta on se oikia Malporo-mies,
sen menoja ei akat määräile, Saatana!"
Sangen oli tuttu ja usein kuultu tuo lause.

Susi puolestaan kadehti aina inimisten vapautta,
Nämä kun saivat sen mielestä tehdä vaikka mitä päätöntä,
joutumatta siitä vastuuseen silti koskaan.

Kiiman aikoihin kun se tapasi vieraita heimolaisia,
se aina valitti;
"Vain Pirkele jos sitä kerrankin saisi olla oikein ahne,
oikein niin maar perusteellisen ahne,
justi silleen kuin nuo inimiset ovat.
Että sitä saatana saisi haalia kaiken rihkaman ja roinan ympärilleen
ja että saisi raiskata maat ja mannut omiin nimiinsä,
ihan vaan niille töin että se on helevetin mukavaa."

Kun tätä manailua, toivetta ja päiväunelmaa
oli kestänyt muutamia aikoja,
päätti kohtalo wihdoin puuttua peliin.
Eräänä päivänä osat vaan vaihtuivat nätisti.
Eikä sille osannut antaa selitystä edes Kepulien Mauri Pekkarinen,
suomalais-ugrilaisesta kinkeripiiristä.
Sudelle tuli hoidettavaksi miehen virka ja miehelle suden
ja päivänvastoin ja päinvastoin. Aina kuitenkin päinvastoin.

+++++++

Niinpä sitten vain eräänä iltana, hämärissä jo,
susi huomasi olevansa jonkun porstuan ovea aukaisemassa.
(no tietysti tämän em. miehen)

Heti oven avattuaan sisältä kuului karmaiseva ääni:
"Kengät pois ja heti suihkuun! Haisunäätä!
Haiset kuitenkin ulolle, kuin joku märkä sudenraato,
kun taas istuit koko illan siellä kuppilassa kaljaa litkimässä."

Hukka teki työtä käskettyä ja meni suihkuttelemaan ulot pois.
Kuivaili siellä itseään, hokasi peilihyllyltä Pepsodenttituubin,
vai oliko tuo sittenkin sitä missä on niitä punaisia raitoja,
puraisi siitä pään kuin riekolta ikään ja hotkaisi sisällön,
purskutti ja kurskutti suussaan, sylkäisi lopulta lavuaariin ja totesi:
"Saatana, makuaisti pilalla!"

Huomasi sitten hyllyllä lasipullon Menneniä, nappasi korkin,
käänsi pullon alassuin, sitten ylössuin,
ihmetteli pienenpientä reikää,
käänsi taas alaskäsin
ja roiskutteli Mennenit mennen tullen
ympäriinsä kylppäriä ja itseään.

Jostain kaukaa takavasemmalta kuului:
"Sammuitko sinä onneton lysmä sinne? Joudu jo sieltä."

Lopulta susi sai asiansa toimitettua.
Alapesun osalta se sortui tosin vielä kovin susimaiseen käytökseen,
nuolaisi vaan muhevalla kielellään ja siistiä tuli.

Ja miksipäs ei?
Miljoonia vuosia sudet ovat silleen intiimihygieninsa hoidelleet.
Ilman nirppanokkien valituksia.

Sitä se ei käsittänyt,
että miksi inimisillä piti aina olla joku kumppali siihen hommaan,
että miksi se ei selkiranka taipunut inimisotuksella moiseen,
ihan tähelliseen toimeen.
Kun se kuitenkin tuntui sitten olevan niin jämpti ja ehoton asia.

Päätti vielä,
ennen lopulliseen virkaanastumiseen alkamista hukka,
kurkata keittiöön,
kun sieltä jotakin epämääräistä ruoan hajua nokkaan vyöryi
jonkun muun silmiä kirvelevän hajun kera.

Tiskipöydällä lojui lautasen reunalla Pizza No.4 tähteet ja reunukset.
Saatanallinen valkosipulin- ja homejuuston lemu tunki sieraimiin
niin että henki oli pakahtua.
Yökötti oikein. NOU TÄNKS!

Se kurkotti biojätepönttöön ja hokasi siellä toissapäiväisen
makkarakastikkeen tähteet, NAM!
Hotkaisi ne iltapalaksi ja oppi samalla että
pepsodentin jälkeen kaikki ruoka maistuu hiukan oudohkolle.

Makuuhuoneesta kuului äänekästä yksinpuhelua ja jupinaa
joka kuitenkin laantui jo kehrääväksi muminaksi.
Se päätti lopulta että yöpuulle tästä nyt kuitenkin on alettava,
maksoi mitä maksoi.

Kovin epävarmoin askelin se suuntasi kulkunsa makuuhuoneeseen.
Oviaukko hehkui kutsuvasti punaisena hämäränä.
Kun sen varjo lomittui oviaukon valoon,
huoneesta kuului kuiskaus:
"Rudolf sinäpä tänään suurelta vaikutat, ihan pelottaa,
minun täytyy mennä peiton alle piiloon."

Susi ei virkkanut sanaakaan, pujahti vaan peitteen alle.
Tietysti susiparallakin mieshormooninit waikuttavat samalla lailla
kuin muillakin miehenpuolilla.
Kun se siinä makoili vasten muhevan pehmeää naarasta,
niin palasipa sen mieleen keväisen juoksun huumat.
Ja tuumat.

Susi kurottautui ja nosti kuonoaan.
Kauniina ajatuksena oli nuolaista
kumppania poskesta lemmekkäästi.
Semmosesta kun susinaarat olivat tykänneet
jo hamasta muinaisuudessta alkaen.
(Susiurosten kesken: olivat antavampia semmoset otukset.
Eivät niin vastaan ärisseet ja hampaitaan näytelleet.)

Se tunsi kielensä osuvan johonkin outoon,
semmoiseen joka maistui yht'aikaa marengille,
kurkulle ja pippurille.
Oli kylmää ja niljakasta ja tahmeaa.
Oikeastaan vaikutti hirvittävän äklöltä,
mutta saattoihan sillä pepsodentilla
olla tässäkin osuutensa.

Samassapa rouvakin havahtui haaveistaan,
kevyehköstä unestaan,
kun tunsi valtavan, kielen kostean koskettavan poskeaan.
Se kavahti salamana ympäri.
Ja siinä sitä vastapäätä tuijottivat,
nyt jo kauhistuneen susiparan pelästyneet silmät,
apposenammollaan.

Koskaan susi ei ollut vielä edes painajaisunissaankaan nähnyt
oiwallisen wirkistävään kurkkunaamioon sonnustautunutta,
papiljotit päässään, tissisillään olevaa viehkoa rouvaa
joka oli juuri parahultaisesti pyörtymässä.

Siinä silmänräpäyksessä susi oli tassusillaan,
muitahan vermeitä suden ei näissäkään olosuhteissa
tarvitse itselleen vyöttää.
Raollaan olevasta parvekkeen ovesta se pujahti tiehensä
ja jätti onnettoman rouvan samaan tilaan
johon miehensä Rudolfkin usein,
tulleessaan kuppilasta, ympäripäissään.
Susia ihaillen - Vapautta manaten.



Toinen luku

Hukka juoksenteli pitkin syrjäisiä katuja ns. munasillaan.
Niinhän se toki jo oli syntymästään saakka tehnyt,
sellaiseen kun susilla on hyvin pitkä ja rikas perinne.
Mutta nythän se olikin inimisen roolissa,
niin että jotakin säällisyyttä sitä silloin susiltakin edellytetään.

Ei sitä sovi julkisella paikalla, edes yömyöhälläkään juoksennella,
astumisvehkeet näytillä. Päis'tikkaa.
On se joku roti saatana pidettävä.

Iniminen voi kyllä tappaa, varastaa ja raiskata,
jopa sotia muilla mailla,
mutta ei sitä nyt sentään sotahommissakaan sovi munasillaan kulkea.
Tolkku se on siinäkin oltava.
Mitä  siitä tulisi jos sotauroot puolialasti toisiaan mäiskisivät?

Vistoa hommaa sota on kaikkine verisine suolenpätkineen.
Semmosesta menosta tulee lopulta
äklö olo paatuneellekkin murhamiehelle.
Mitta se vaan täyttyy ajallaan.
Saattaa jopa verilätyn syönnissäkin pitää taukoa,
monimurhaaja, vaikka muuten osaisi sen herkkua
ollakkin. Ja jos vielä munasillaan pitäis sotia?
Ketä sinne saataisiin pestattua?
Hurmekentille.

Luomakunnassa on pari miljoonaa otuslajia
ja iniminen  on niistä ainoa joka omia vehkeitään häpeää.
Eipä tätä susien esileikkikoulussa opetettu penikoile.
No eipä sitten jäljempänä elämänkoulussakaan.

++++++

Jossakin kaukana ulvoi polliisiauton pilli eli ambulanssin.
Mutta melko varmasti polliisin kun ottaa tilanteen huomioon.
Rouvashenkilö oli varmaan toivuttuaan
ja pälpätyskykynsä takaisin saatuaan
todennäköisesti hällyyttänyt polliisit susijahtiin.

Varmuuden vuoksi hukka piiloutui kun kuuli
seireenin lähestyvän.
Se arveli lymyn voittavan paon tässä tilanteessa

Puistossa majaili suurehko juoppojen ja asunnottomien joukkio.
Susi kyykistyi maassa sikinsokin viruvien
roikaleitten ja ryövärien väliin,
Nämä eivät siitä henkilökohtaisesti juuri perustaneet,
koska makasivat viinahorroksessa tajukankaalla.
Mitä nyt yksi havahtui tinkaamaan ryyppyä,
mutta sammahti samantien tyysssijoillensa.

Polliisiauton valonheitin lipui harmaata joukkoa sivellen ohi suden.
Ja niin se vaan oli,
eivät edes tarkkasilmäiset polliisimiehet erottaneet sutta
muiden harmaiden otusten joukosta.

Susi ajatteli siinä lojuessaan - sehän oli selvin päin,
että sangenpa runsaasti kummalliseen maailmaan
hänet nyt kohtalo nakkasi.

Täällä olisi huolettavaa ja hoidettavaa vaikka millä mitalla,
mutta yhteiskunnan edusmiehet vaan kulkevat ohi
ikään  kuin mitään eriskummallista ei olisikaan.
Eikä ainakaan mitään mihin  pitäisi viranpuolesta puuttua.
Pykälien mukaan.
Nämä onnettomat eivät täyttäneet edes mitättömimpiäkään normeja,
sellaisia joiden perusteella niitä olisi voinut jeesata.

Se mietti että heillä susilla,
vaikka kovin jyrkkä ja raa'alta näyttävä saattoikin
arvojärjestelmänsä olla sivustakatsojan silmissä,
niin eipä sentäs kaveria ei hevillä jätetty. Perhana!

Jos joku heimolainen sattui särkemään itsensä
tahi haavoittumaan jonkun höyrypään luodista,
niin kyllä se suojaan toimitettiin ja sille ruokaa touhuttiin,
ettei se sentään nälkään kuollut.

Tämä mietitytti sitä koko levottoman yön.
Puiston vakiasukkaat heräilivät wiinahoureissaan,
kuka vapisemaan, kuka tärisemään, joku oksentamaankin.
Levoton oli siinä mielessä hukan yö, kovin oudon sorttinen.
Semmoiseen ei korpien ja selkosten asukki ollut tottunut.

Suden hetken olessa lopuillaan se nousi ylös.
Puisteli turkkinsa saastasta ja läksi jolkuttamaan pohjoista kohden.

Hetken päästä se kapusi korkeammalle tievalle,
turautti nokkaansa tyhjemmäksi, karautti kurkkuunsa,
nosti kuononsa taivasta kohden.
Ulvaisi sitten pari kertaa ihan kokeeksi,
ikäänkuin kuriositeetin vuoksi ja lirautti kuitin kiven kylkeen.

Huvittuneena se katseli kun kaukana laitakylällä
talojen pihoille syttyi ulkovaloja,
koiria otettiin sisään
ja jatkettiin inimisten Visaista elämää.

Puliukot ja asunnottomat eivät moisesta ulvonnasta
olleet yhtään milläsikkään.
Katselivat puliukkotaivaan ylitse pursuavia
wiinasammioita houreunissaan.

Wanhat ja köyhät eläkeläiset näkivät unissaankin
vain pelkkää nälkää ja kurjuutta käsitteleviä unia.

Lähtiessän matkalle susi mietti että,
jostakin olisi ehkä hyvä saada joku kaapu tahi vaateverho ylle,
että ei niin erottuisi joukosta.
Kun tässä kerran sen Rudolfin virkaa
joutuu ties kuinka kauan toimittamaan.

++++++

Jo seuraavana päivänä se kylien ja mantujen läpi kulkiessaan huomasi,
että eipä ollut millekkään kaavulle sen erikoisempaa tarvetta.

Samalaisia harmaita inimisiä, enimmäkseen vanhoja,
tahi muuten raatoja oli siellä täällä. Ei niihen kukaan
kiinnittänyt huomiota, saivat olla omissa oloissaan.

Temppu olikin siinä, että osasi katsoa muualle jos
ei halunnut nähdä kurjuutta ja onnettomuutta.




Kolmas luku

Siinä missä susi, vaikkakin inimisen roolissa,
mutta kuitenkin susien tyypillisellä varustuksilla varustettuna,
jolkkasi jo pohjoiseen suuntaan, vaistojensa ajamana,
siinä Rudolf vasta oikeasti alkoi selvitä.

Se katseli harmaata, kasvotonta joukkoa. Ihmetteli mielessään,
mihin Lemmon paikkaan hän oli humalan tokkuroissaan taas astellut.

Ei ainakaan kotiin, jonnekkin aivan muualle.
Jonnekkin kaupungin laitamille.
Sen ukuli vielä muisti kun oli porttierille vitsiä nakkonut
kun sisälle pääsy oli tyssännyt.
Porttieri oli todennut: " On tullut jo otettua! "
Johon Rudolf, että ei sitä kyllä huomaa herrasta juurikaan.

Mutta niin vain oli pitänyt erota hauskan pidosta
ja lähteä toikkaroimaan muualle.
Ei ole helppoa tuurijuoponkaan elämä,
vaikka ei juomisen kilvoittelussa ammattilaisille pärjääkkään.

Aina on sentään kotona lämmintä ja jotain pöperöä odottamassa.
Katto päällä, ettei sentäs sateessa joudu kujilla ja kaduilla virumaan.
Joillakin saattaa odottelemassa väijyä puolisokin.
Oiwallisen teräväsanaisella, kerkeällä kieliruoskalla varustettuna.

++++++

Mutta nyt - Peeveli wieköön - nyt oli Rudolf kyllä sellaisella kujalla,
ettei oikein tiennyt minnekkään lähteä.
Parin sadan metrin päässä seisoi yksinänen, orpo valopylväs.

Jostakin kumman syystä hän tunsi outoa vetoa pylvään suuntaan.
Lähti astelemaan sitä kohden ja kun pääsi liki,
alkoi nostaa vasenta takajalkaansa,
tapaili yhdellä jalalla seisten sepalustaan aukaista.
Tuiskahti oitis nenälleen.

Ei sitä iniminen niin vain yhdellä jalalla syönny vettä heittämään,
ei silloinkaan vaikka olisi yksilahje vain yllänsä,
eikä edes kaatioita haittana.
Kuten oli kuullut naisenpuolilla tapana joskus olevan.

Tämä kummallinen vedenheiton tarve sai Rudolfin aatoksiin.
Selväähän oli että jossakin humeetin sopukoissa sentään
jotain koulussa opittuakin oli vielä päässä,
vaikka niitä tietoja olikin yrittänyt liottaa pois jo vuosikausia.
Joutavia, päätä rasittamasta.

Ukko kömpi pystyyn,
kopisteli perperiään ja oli kohta jo kyykyssä,
nyt nuuskimassa pylvään juurta.
Ei sille mitään pahkeinen mahtanut,
kyyristytti vaan väkesin saatana.
Eikä tuntunut mikään nokkaan pistävän, 
mutta jotenkin vaan komeahkon irwistyksen
kasvoilleen loihti siitä huolimatta.

Siinä samassa tuntui laskuhumalakin kaikkoavan.
Tuli semmoinen varuillaanolon tunne.
Se katseli eeskahtaalle,
tunsi olemattomien niskakarvojen pöyhistyvän,
parin viimeisimmän nikaman koukistuvan tuhkaluukun päälle.
Rudolf tunsi adrenaliinin kohisevan suonissaan.

++++++

Tässä kohden on kertojan astuttava hetkeksi esiin.
Eihän Rudolf hetki sitten tapahtuneesta
roolin vaihdosta mitään tiennyt. Onneton.
Päissäänkin kun oli.
Sen verta kelmi ja koiranleuka se kohtalonkin saattaa joskus olla.

Tätä piirrettä ei ole vielä tiedemiespiireissä onnistuttu ratkaisemaan.
Teologisen tiedekunnankin puolella selitykseksi
ja syyksi nakataan yleensä, pääsääntöisesti Jumala.
Oikein kinkkisissä tapauksissa syy annetaan
useinmiten paholainen niskoille.
Siinä on omat, hyvätkin puolensa.

Tällä logiikalla kaikki aurinkoiset päivät ovat etupäässä
ja ensisijaisesti, itsensä jumalan toimia
ja ne onean koleat, sateiset,
ne on sitten pääasiassa suorastaan Saatanasta lähtöisin.

Ylipäätänsä susien maailmassa ja henkisessä elämässä
moista rasitetta ja päänvaivaa ei ole lain.
Jok'ikinen vastaantulija on joko tuttu, syötävää tahi kilpailija.
Ei ole hyvää ja pahaa haittana elämisessä,
toisin kuin inimisellä, joka muinoin on ne itselleen nuotion katveessa
vaivoikseen keksinyt ja päähänsä iskostanut.
Niistä ei tarvitse suden elämässä valita.

Eipä sitten ole juurikaan kallonporausasioita susien heimolla,
ei pahemmin hampaidenkaan.
Siksi susien humeettiin ja hampaisiin erikoistuneet lisenssit
ja tohtorit yleensä eivät valmistu koskaan.
Ne vaihtavat orientoitumista ja perustavat
yksityisvastaanottoja inimisten onneksi.

++++++

Rudolf tunsi siis outoa kiihkeyttä.
Se johtui siitä, että Kohtalo,
jota joku myös Sattumaksi sattumalta kutsuu,
johdatti sen tarinan suden jäljille, yhä kujeillessaan.

Kun se katsahti ympärillen se huomasi liikettä sivulla.
Salamana se jo kiihdytti juoksuun
ja tavoitti postinkantajan vuokrakasarmin ovelta.
Julmasti ulvahtaen loikkasi Rudolf onnettoman postiljoonin
kimpuun äristen ja muristen.

Tämän kaprakan kuuli aamusavuilla lähiparvella pikkuhousuissaan
hytissyt neiti Henna Lydia Pekkarinen,
joka oitis, hyvin suoraapäätä
hälyytti polliisi- ja muuta virkakuntaa paikalle
yleistä järjestystä ylläpitämään.

Rudolf pani asianmukaisella sitkeydellä kampoihin wielä
siinäkin vaiheessa kun silmät tursusivat kyynelkaasusta
ja muutama oiwallisen napakka Nokialaisen jymäys oli
osunut kylkiluihin että kumahti somasti.

Tiimellyksessä, sokiana, se tarrasi hampaillaan polliisikonstaapeli
Tiitisen jalkaan, jolloinka Tiitinen moisesta syömmistyneenä
päsäytti kaveriaan ylikonsta Koivistoa nyrkillä silmään,
ihan vaan pelkän kivun jakamiseksi.

Lopulta kaikki tokenivat ja Rudolf nostettin Maijaan
ja kiikutettiin pahnoille ja kuulusteltavaksi.

Virallisten toimenpiteiden jälkeen ukko pönkättiin
peltioven taakse putkaan, ei juoppoputkaan
koska epäiltiin rikoksesta virkavaltaa vasten.

++++++

Katuvalo paistoi ristikon läpi sellin lattiaan,
keskusradiosta tuli pakkosyöttönä Radio Suomen aamukiekuu.
Joku Kekäläinen siellä höpötti että,
Suomen korkein kohtapa ei olekkaan 1328 metriä merenpinnasta
vaan noin nelisen metriä alempana.
Wanhettunut mitta on peräisin Norjan puolelta.
Valitettavasti.
Lättänä on ja lättänäksi jää kotomaamme koko korkeuksien kirjo.

Kailotti että oikea näppyläpä se sijaitseekin
Haltin yhden osahuipun rinteessä,
valtakuntien välisellä rajalinjalla, pyykin 303B kohdalla.
Ja korkeudeltaan on suurinpiirtein 1324 metriä. Tasan.

Suomen valtakunnan korkein huippu on puolestaan Ridnitšohka,
Maanmittauslaitoksen ilmakuvamittausten mukaan 1317,1 metriä korkea.

Tämä vähemmän tunnettu,
mutta Suomen korkein tunturin huippu kurkottaa paratiisia kohden
vajaat 4 kilometriä Haltilta itäkaakkoon.

Muistutti vielä tämä Kekäläinen,
että tarkkana kysymyksen kuuntelussa ja myöskin asettelussa pitää olla.
Suomen korkein kohta on eri asia kuin Suomen korkein tunturin huippu.
Nauroi lopuksi päälle ja laittoi saatana kaupan päälle soimaan
Hiski Salomaan Vapauden kaihon.

++++++

Tässä vaiheessa Rudolf oli jo niin liikuttunut sellissään,
että takertui kaltereihin kuin hukkuva oljenkorteen
ja aloitti sellaisen ulvonnan,
että koko polliisilaitoksen yövuoron loppukin oli koht'siltään hereillä.

Ensin koeteltuaan kaikin keinoin toppuutella ulvomista,
ne lopulta päätyivät pikakomitean yksimieliseen ratkaisuun.
Rudolf oijustettiin takaovelle ja siitä kadulle.

Takaovi laitettiin niihin kaikkiin virallisiin lukkoihin,
jotka virkasäännössä mainittiin
ja vielä elakkeelle jääneen nimismies Rantasen jyhkeä
Bilnes'n koivuinen rulokaappikin pukattiin ovea vasten.
Kaiken hulvatun varalle.

Rudolfilla jäi putkavahdin huostaan lompakko,
sisällään asianmukaiset pankki-, ajo-, ja KELA-kortit,
27 €uroa 45 centtiä sekä parhaat päivänsä nähnyt preservatiivi,
Sultan merkiltään,
ynnä enin osa ryvettyneistä vaateista.
Sekä housunkannattimet että kengänauhat.

Se tunsi olevansa ensimmäistä kertaa vapaa.





Neljäs luku

Vain polliisikoira Supo jäi koppinsa suulle katselemaan
kun Rudolf vähitellen haihtui kujan päässä kohoavaan pusikkoon.
Sulautui siihen kuin konsanaan metsän kasvatti.

++++++

Tämä Supo oli saanut ansiokkaan nimensä siitä syystä
että se oli niin pitkälle koulutettu.
Siitä oli jopa terroristeja ja riinpiissin miehiä jahtaamaan.

Se oli käyny polliisiopiston kahteen-kolmeen kertaan.
Sen päälle päällystöopiston, valtion teknisen vakoojakoulun,
kansalaisopiston iltakurssilla kesäteatterin maskeeraajan pikakurssin.

Ynnä kouluttajan riijustellessa yhtä kosmetolookista MakeUp-artistia,
se oli tiedostanut ja mieleensä painanut
ainakin yleisempien meikkien salaisuudet lavuaarin reunalta,
sillä aikaa kun kouluttajaa meikattiin perinpohjaisesti,
riemullisten kiljahdusten tahtiin, neitokaisen makuukamarissa.

Kouluttaja kehuskeli että tämä koiran motlake se
tuhota romautti semmosetkin terroristit
joita ei ollut vielä edes keksittykään.
Puhutteli sitä kahden kesken lempeästi Täystuholaiseksi.

++++++

Mutta niinpä vaan sekin siinä kopinsuulla myhäili
kun Rudolf vähitellen liukeni vitelikkköön.
Tuumi että hyvä oli saatana
kun purit sitä mulkvisti Tiitistä nilkkaan.

On-on-on mullakin tehnyt monta helevetin kertaa mieli
rouhaltaa sitä oikein kutkulleen,
mutta aina sillä on ollut joku järeämpi ase tahi astalo käsillä
kun minun järeähkö henk.koht. purukalusto.

Haasteli vielä luojalleen nauttineensa jumalattomasti siitä kahakasta
ja tunnusti katselleen vain hyvin rauhallisena vierestä
että kuin pitkään onnistuu tämä uusi hemmo höyhentämään Tiitistä.
Vai onnistuuko. Saatana. Vänkäriäkö kaipaa?

++++++

Rudolf sen sijaan selvisi vähitellen aamu-usvaisesta
pusikosta vähän selvemmälle maalle ja väljemmille kankaille.
Kapusi viimein kummun päälle,
käänsi katseensa laajoihin erämaihin päin, irvisti huulillaan.

Pörhisti sitten vähäisiä niskakarvojaan,
kohotti kurkkuaan ja ulvaisi kokeeksi.

Ensimmäinen kerta meni tyystin harakoille,
eihän sieltä mitään tullut.
Töksäytteli ja kakisteli, kakoi,
enempi sitä luuli lintulentsuun sairastuneeksi
metsonpojaksi kuin sudeksi.

Mutta kun siitä aikansa kokeili ja selvitteli kurkkuaan
niin johan pääsi ensimmäinen,
susienkin mielestä hyvin pitkälti virallinen ulvaisu maailmalle.

Näin se luikautti muille heimolaisille, että henkissä tässä
ollaan vaikka perhana polliisin kera kahakkaan jouduttiin.
Että tulossa ollaan niille tanhuville ennen pitkään,
jahka vain tässä jotakin pöperöä kitaan esinnä keksitään.

Laajempaa mediasirkusta ei rohjennut käynnistää tällä erää.
Palkkionmetsästäjillä oli kovat piipussa.
Saattoivat huohottaa pirut piankin jo niskaan.

Parisen tuntia ravattuaan huomasi että nokkarustinki
alkoi sijautua uuteen vormuunsa.
Se lajitteli jatkuvasti humeetille uutukaista informaatiota
erinäisistä hajuviesteistä.
Enempäsä jo vaikutti, että kyseessä oli se kuuluisa informaatiotulva.
Nähtävästi.

Korvat kuulivat pienimmänkin metsähiiren vikinän,
mutta ei vielä niin tarpeeksi nälkä ollut,
että olisi kykkinyt niitä jahtaamaan
ja myyräkuumetta siihen kaupanpäälliseksi
vielä itseensä tartuttamaan.
Aikaakin siihen kuluisi turhanpäiten.

Vilkaisi etumaastoon ja tuumaili,
että tässä vaiheessa tätä muutosprosessia,
GPS:n keksijä joutaa vaikka jo hirttäytyä.
Ei hukka mitään suuntimakonetta tarvitse.
Kyllä se tietää minne mennä, milloin mennä ja missä on.
Siinä on kaikki, samassa kuonossa ja loput humeetissa.

Satelliittipaikannin on hukan hommissa hukkainvestointi.
Tuskinpa unionikaan hyväksyisi sellaista susiprojektiinsa.
Vaikka muuten melko joutavaa rompetta upottavat sen piikkiin.

++++++

Sitten muutaman vaaran ylitettyään, päivähän oli jo valjennut,
se kohtasi erään sieniä katselevan keski-ikäisen naisenpuolen.
Sanotaan näin että yllätti sen rouvahenkilön
suorastaan hameet korvissa.

Tämä kun juuri oli liruttamassa pienempää hätäänsä
sienenpoiminnan lomaan.
Akan motlake kupsahti kontilleen armoa anelemaan,
kammersi selkäpiilleen ja vaatimalla vaati,
että tehä se minkä piti,
että hän kyllä alistuu kun jumala lopultakin kuuli rukousta
ja hänet yhteen saattoi tällaiseen tilanteesen
noin komean humanteri-uroon kanssa.

Eipä siinä enää Rudolf niin paljoa naisenpuolesta välittänyt
että olisi astumistöihin pakkautunut.
Pikemmin tuo koetti vähin äänin hipsiä
ja pienillä selityksillä päästä eroon koko eukosta,
huomattuaan ettei tällä ollut edes mitään eväitä mukana.
Eikä sudet, niin kuin jotkut inimisetkään, sienistä paljon perusta.
Astumisen vimmakin kun tekeytyy enämpi kevään puolelle.

++++++

Iltapäivän puolella, reilun toistakymmentä kilometriä lompsittuaan
Rudolf kuuli korppien rähinää ja äkäilyä.
Sen harjun toisesta päästä jota oli parhaillaan kulkemassa.

Kun hän läheni ääniä, nokkaan alkoi vyöryä väkevä lemu,
niin saatanallisen hyvälle tuoksuva,
että oikein jo vesi kielelle herahti
vaikkei hajunaiheuttajaa vielä näkynytkään.
Lopulta etuvasemmalla louhikosta pölähti puiden oksille jumalaton,
sekalainen korppi- ja varisparvi.
Taisipa siinä joku harakkakin olla, kuukkelipariskunta
ja muutama närhi.

Rovasta kollotti kai karhun tappama hirven raato.
Ei kovin vanha vielä ollut,
mutta hajua jo lykkäsi sen verta reippaasti,
että muikean makeana leijui pyöryttävän huumaaava tuoksu
pitkin lähitanhuvia. Lämpimät olivat vielä ilmat.

Eipä siinä mitään. Rudolf oli vielä inimisen konsteilla
ja värkeillä varustettu, taitteli muutaman kepin,
hätisteli ahneempia ruokakumppaneita syrjemmälle.
Tempasi sitten hieman jo esikäsitellyn
hirvenlavan raadosta kainaloonsa.

Jostakin syystä Rudolf tiesi, että mesikämmenen
kanssa on parempi olla väleissä kuin riidoissa.
Siksi nousi lapa kynkässään siihen harjun päälle.

Vanhan kannon päälle asettui sellaisiin asemiin
että näki syödessään kaikki osingolle pyrkivät
ja muut asiattomat liikkujat.
Alkoi mättämään herkullista lihaa kitaansa.
Hyvältä maistui.

Vielä sen verran inhimillinen humeetti loiskui,
että väliin pani tuumimaan, että tämän olisin kyllä jättänyt
ruokapöydässä ehottomasti kesken.
Vähintäänkin tähän olisi pitänyt kylvää lumivalkeaksi asti
valkosipulia ynnä muita kummallisia tököttejä.
Ettei tuo ylikypsä liha enää suussa tuntuisi.

Joskus kun oli pannut epäilemään jo kauppareissuilla
tämä yletön marinointi. Että niinköhän juuri ne ovat
sitä tavaraa joka muuten joutaisi heittää vareksille.
Vaikka niitä lihana myydään ja lihan hinnalla.

No tämmöset asiathan eivät pitkään Rudolfin päätä vaivanneet.
Vaisto puhutteli sitä ilman ääntä ja kuvaa.
Jotenkin se vaan tiesi että oli jatkettava matkaa.
Ei ihan pohjoseen,
enempi tuntui että koillisen puolelle sitä mentävä oli.

Tuntui että siellä on jossakin sellainen paikka
jossa häntä erityisesti odotellaan.




Viides luku

Arkisen harmaa susi lampsi aamun sumuharsuista ilmaa sotkien
 pitkin kellertävää, vähän liikennöityä hiekkatietä.

Tosiaankin lampsi, ei enää jolkutellut. Eikä tassustellut.
Ne ajat näyttivät olevan nyt ohi.
Sulavaa lipumista saattoi harjoittaa korkeintaan humeetissaan,
jalat köpöttivät jo inimisen tahtiin.
Se vaikutti sivullisesta huvittavavalta. Hukasta ei.
Niin alkoi Kohtalon tempaus hiljalleen vaikuttaa ja mikä ettei,
sillä tuntuu olevan suurin valta
sekä elukan että inimisen tekemisiin.

++++++

Jostakin metsästä pökäsi jänes tielle, pysähtyi,
ihmetteli kyllä kulkijaa, mutta ei älynnyt pölätä,
nökötti, haukotteli, laittoi turpansa takaisin ristiin.
Vaan kohtapa jatkoi matkaa kun joku rapisteli metsässä.
Sehän on sen ikiaikainen virka. Kaikota.

Selvisi että helevetin suuri ajokoiran rontti huohotti,
väliin haukkua louskutti, muina töinään jälkitunnelia.

Jänis ponkaisi tien yli vitelikköön
ja ajokoira komusi siinä samassa tielle,
hötkyili pitkin jälkikiemuroita.
Katsahti suteen, ei sekään pölästynyt, katseli vaan
että siinä on joku iniminen tulossa nelinkontin lystin pidosta.
Vähän räytyneeltä näyttää, ei sen kummempaa,
nosti aurausviitalla jalkaa ja jatkoi ulisten otuksen perään.

++++++

Susi mietiskeli kaikenlaista lompustellessaan.
Kulki raivattujen peltojen ja laitettujen pihojen sivu
joita silloin tällöin harvakseltaan pisti tien sivussa.
Kolmasosa, jossei liki puolet näytästi aution sorttisilta.

Mielessä käväisi vielä tuo jänes.
Lempo soikoon!
Sehän on enskuun alusta omakin nahka tähtäimissä.
Poronhoitoalueella jo kuukautta aiemmin.
Siis tänään.
Siellä laaditaan jo testamenttia.

No ei antanut sen enempää vaivata,
vihelteli vaan ja myhäili mielessään,
minähän olen saakeli soikoon rauhoitettu eläin,
minkä ne mulle mahtaa.

++++++

Jonkun tunnin päästä pysähtyi kaatumaisillaan olevan
maitolaiturirötiskön luo ja katsahti sisään josko siitä
sateensuojaa saisi, ripsimään kun alkoi märkää vettä.

Astui varoen ensimmäiselle rapulle ja kun ei hajonnut
mörskä alta, nousi sisälle. Nuuskutteli paikat.
Pyöri muutaman kerran vastapäivään.
Kiepahti siitä könälleen, kuono pitkin lankkuja,
mutta tien suuntaan. Ehottomasti.

Tämä oli hyvin kyseenalainen paikka.
Tässä ei sitä perinteistä pohjoisen mallia hirvennyt soveltaa
niin susi kuin olikin.
Huolettomilla tanhuvilla sitä uskalsi laittaa töpselin hännän juureen
ja vetästä kunnon sikiät vaikka keskellä päivää.

Tällä perällä se saattaisi kuitenkin merkitä jopa hengen menoa.
Vähintäänkin livakkaa lähtöä ilman aamupalaa ja omavastuuta.

++++++

Alkoi siinä kyhjöttäissään miettimään, että iniminen se,
joko, suuressa viisaudessaan, tahi sitten ahneudessaan,
on raiskaamisellekkin keksinyt semmosen merkityksen
että ei tunnu pahalle sitten,
kun siitä joutuu puhumaan tai kehumaan,
jälkikäteen. Arvaattehan.
Kavereitten tai tuttujen kesken.

Pikemminkin käy enämpi urotyöstä
kuin mistään hävettävästä rötöksestä
jos on katepillarilla ja rattorilla koskemattomaan,
neitseelliseen metsään tiktaattorin tavoin aukon revittänyt
ja puskettanut kivet ja rytöläjät hiiteen,
eloon jääneen metsän syliin hoidettavaksi.

Revittänyt vuosisatoja uinuneet kannot
ja polttanut kokkona, turhanpäiväisenä haittana.
Tämmöstä touhua sanotaan sitten raivaamiseksi.
Ei raiskaamiseksi.

Susi pohti ja akkiloi maitopystöjen vanhojen jälkien päällä leväten
että varmaan kuuluu inimisen filosofiaan,
että ei sovi kovin paljon raiskaamisesta puhua,
se jotenkin tuntuu niin vistolta.

Ja jos tuntuu kovin vistolta, niin pitää puhua vähän niin kuin venäläiset.
Tiktaattorin vaativaa ammattia harjoittanutta Staliniakin
sanottiin lempeästi Isä Aurinkoiseksi.
Pääsääntöisesti.
Ainakin niin kauan kun pään pollukka oli vielä tallella.
Miettii tämä koiraeläintenheimon kuningas.

++++++

Raiskaamisellla inimiset tarkoittavat enimmäkseen
väkivaltaista tunkeutumista jonnekin inimisen yksityisyyteen,
väkivaltaisesti, toisen pannessa vastaan.

Hukka arvioitsi että miten se metsä panisi vastaan
katepillarille eli timperjakin telaketjuille ja hiijopille.
Ei mitenkään.
Se jos mikä oli siitä tiktaattorimaista meininkiä.

Suden päässä asiat raksuttivat eeskahtaalle.
Samanlainen tilannehan siinäkin on ja korjaamatonta vahinkoa
iniminen on tehnyt ahneuksissaan metsälle ja maalle.

Sillä erotuksella, että iniminen ei ole raiskannut,
iniminen on raivannut.
Siinä se hieno ero.
Sen turvin se voi myötäkin niitä hommia tehdä.
Kun kaataa puun pois, irrottaa kannosta,
se on vaan metsän hoitoa, ei raiskaamista.

++++++

Hukan mieleen palasi Metsävaltion rooli Lapin raiskauksesa.
Sitä susi pähkäili moneen kertaan. Olihan se jäljen nähnyt.
Ei kahta puhetta.
Hoitoa oli annettu sadoille tuhansille hehtaareille.

Nälkäpalkalla olivat jätkät erämaita rymynneet
ja tilinsä maalikylissä juoneet.
Sitä sanottiin poliitikkojen ja vuoristoneuvosten puheissa
isänmaan rakentamiseksi.
Ei pienintäkään sipipuhetta ryöstöstä ja raiskauksesta.
Ei vihjettäkään tiktaattorin otteista.

++++++

Kierteli ja kaavaili, kaavaili ja kierteli,
antoi heiluhäntä ajatuksen hiertää päässään.
Yhytti juonen päästä uudelleen.

Aikanaan suomalaiset syyttivät saksalaisia kaikista
Lapissa tehdyissä tihutöistä.
Ja hyvinhän se sopikin,
eiväthän sakemannisten jälkeläiset kaikista suomen-
kielen hienouksista ja nyansseista ymmärrä ja älyä.
Eivät vieläkään.

Ovat sopivan kaukanakin.
Niin että kätevä se on wanhan sotakaverin piikkiin laittaa
semmoisetkin tihutyöt jotka saattaisivat verenpainetta
kohottaa nykypäivän suomalaisissa.
Sitä paitsi ne toimivat oman tiktaattorinsa suosituksesta.
Sen minkä toimivat. Saksalaiset.

Susi muistutti mieleensä,
että kun siellä Lapin perukoilla liikkuu ja taivaltaa,
niin jo vain hopulla humeettiin tolvasee sellainen oiwallus,
että eihän se nyt saatana sakemanninenkaan kerenny
muutamassa vuodessa noin anhittoman jumalatonta tuhoa tehdä.

Pyssyt niillä käissä oli, etupäässä, eikä kirveet ja sahat.
Vähissä on ja luettavissa ne kannot
jotka saksalaisilta jäivät törröttämään.

++++++

Tulee siinä laiturilla loikoissaan semmoiseen tulokseen,
että kyllä tässä on selvästi omat koirat purreet.
Metsävaltio surutta tyhjensi Lapin metsävarat,
muka  ominaan,
vaikkei taida olla vielä tänäkään päivänä
esittää ensimmäistäkään kauppakirjaa maista.

Tuo edellä mainitun saksalaisten syyttelyn vain nosti
esiin aina kun joku tavallinen iniminen omin silmin
älysi raiskauksen ja metsien ryöstön.

Muistelee susi, että vieläpä tuo lohdutteli kysyjiä sillä
että puu kyllä kasvaa uudestaan.
Jätti vain kertomatta,
että siihen saattaa kulua tuhansia vuosia.
Ja se tieto näyttää saavan vahvistusta
yhä vaan enenevissä määrin.

Kymmenet, ellei sadat inimissukupolvet etiäppäin,
eivät tule näkemään Lapin metsiä. Eikä susienkaan jälkeläiset.
Se on selvä ja kiistaton asia.

++++++

Tällaisia susi taukoa pitäessään pohti
ja kirosi jo inimisten ahneutta.
Tässä vaiheessa,
kun ei vielä ollut itse oikein mitää pahaa kerennyt edes tehdä.
Edes suunnitellakkaan.

Manasi sitäkin että se yhen Ranualta karkuutetun
radiohempukan perässä ja takia
tuli etelän hapatuksiin sotkeutuneeksi.

++++++

Kyllästyi sitten vatvomiseen.
Leiskautti tielle ja lähti lompsimaan.
Ensimmäisen tielle pistävän vaaran kulmasta loikaksi syrjään,
kamusi vaaran laelle
ja antoi lähiseutujen eläjille aavistuksen kuolemasta.

Silmäili sitten pohjoisen suuntaan,
muodosti kokonaisvaltaista kuvaa lähiaikojen tulevasta
geologisesta atmosfääristä.

Loikkasi kiveltä ja oijusti suoraan seuravan kirkon-
kylään mustakaapujen katolle hilaamaa ristiä kohden.

++++++

Suden sukuun ja samalla tietenkin senkin päähän
oli ajautunut kaukaisten intiaanien viisaus
puolen tuhannen vuoden takaa:

Vasta kun viimeinen puu on kaadettu.
Vasta kun viimeinen joki on padottu.
Vasta kun viimeinen kala on pyydetty.

Vasta silloin inimiset tajuavat ettei rahaa voi syödä.
Noin oli muuan Cree-intiaani leirinuotiollaan taannoin loilottanut.
Ja ihmetellyt päivät pääksytysten Suuren Valkoisen Isän järkeä.

Joku serkunserkunserkunserkunserkku oli juosta hölökytellyt
aikoinaan koko Sipirian poikki aina Alaskaan ja Canadaan saakka.
Oli palattuaan tuonut tuollaisen tiedon susiheimolle tiedoksi.

No ja! Tietenkin oli siellä morsiimia jahtaamassa.
Siinä jutskassa sudet ovat kyllä tyystin inimisen kaltaisia,
yhtä pöhköjä.
Paikallinen namu ei kelpaa, ei sitten millään.
Wierasta pitää saada. Maksomitämakso.




Kuudes luku

Syötyään roiman annoksen kesäytymään alkanutta hirven lihaa,
suorastaan vatsansa pinkeäksi,
Rudolf katseli lepopaikkaa lähistöltä.
Samalla se ihmetteli mielessään,
että mikä piru se pani hänet mahalaukkunsa ahminaan niin täyteen,
että aivan mahottoman veteläksi ja vetämättömäksi ropan vetää.

++++++

No kyllä tulisi Rudolf vielä käsittämään miksi näin tehdään,
jahka Kohtalo kokeiluaan jatkaa.
Susillahan on kautta aikain ollut ikimuistoinen tapa ahmia
eineksiä lahtipaikkalla itsensä niin täyteen,
että maha suorastaan viistää pitkin maata.

Täysi maha se tekee hukasta niin vermin otuksen,
että se ei kyllä viitsi hätistää edes raatokärpästä nokan varresta.
Puhumattakaan että sille juohtuisi isommin mitään murha-aikeita
tahi tappaamisen innoituksia.

Susilaumassa yleensä ja yleisesti edustettiin sitä kantaa,
pääsääntöisesti,
että jos inimisetkin saataisiin syötettyä niin yltäkylläisen raukeaksi
ettei hupsummillekkaan juohtuisi päähän aloittaa tappamisen vimmaa,
niin hyvä sitä olisi näillä tanhuvilla rauhallista rinnakkaiseloa viettää
ja aikaansa kaikenlaiseen jonniinjoutavaan kuluttaa.
Mutta eipä vaan ole iniminen sudelta koskaan neuvoa
elämiseen tullut kyselemään.

++++++

Rudolf huomasi harjulta pistävän pusikkoisen nokan.
Siitäpä ei vielä ollut viima kaikkia lehtiä vienyt mennessään,
joten hyvin sopi lepopaikaksi kun vielä
tuulen kaataman puun tyvireuhus muodosti sopivan katveen.

Korjaantumaan päin olevan vaistonsa opastamana Rudolf
siis osasi jo asettua kovin susimaisesti levolle.
Katveeseen, mutta samalla muita hieman korkeammalle.
Takana oli vietto josta saisi hyvän startin
jos käpälämäkeen olisi siitä ennätettävä.

Laskosti takin reuhkansa siihen makuukseksi,
pujotteli kengän romut jalasta wanhasta muistista,
mutta asetti ne kiiruusti takaisin jalkoihinsa
jonkun oudon tunteen pakottamana.
Huomasi kivimurikan pystyssä sammalien seassa.
Nousi ylös ja ajatteli että vettä heittää,
mutta oli samassa turvallaan maassa.
Ei muistanut että aina kun nykyisin alkaa vedenheittoon,
joutuukin yhdelle koivelle tässä uudessa asemassa.
Toinen jalka nousee jo susien tapaan.

No kuitenkin kun oli saanut asiansa hoidettua,
köllisti siihen takkinsa päälle, nuolaisi huuliaan ja huokaisi.
Päässä vilisti kaikenlaisia ajatuksia pitkin ja poikin.
Palasipa vielä baaritiski asiatkin mieleen.
Krapulasta ei ollut enää tietoakaan,
oli uhalla ihana ja synnitön olo.

++++++

Erityisesti ukkoa hymyilytti yksi KELA-juttu.
Muudan olviveikko oli jostakin kohtalon oikusta
saanut sievoisen lotto-voiton.
Niitä olikin juhlittu viikkotolkulla ja niin reippaasti,
että kuppilanomistaja oli vaihtanut mersunsa uudempaan versioon.

Kun sitten taas arki oli koittamassa
näille liemiin mieltyneille onnenkantamoisille,
niin tämä onnenpekka oli kurillaan piipahtanut KELAn toimistossa
tiedustelemassa asioiden virallista tolaa.

Selitti virkailijalle että hauskanpidon lomassa jääneet
kaikki liput ja laput vissiinki täyttämäti.
Kysäisi sitten virkailijalta, voisiko tästä syyttää onnea,
tästä tämmöisestä onnettomuudesta ja vahingosta?
Että voiko onni vaikuttaa siihen että jäisi korvaukset saamatta?

"Ei voi tietysti mikään onni vaikuttaa.
Meillä pelataan pykälien mukaan.
Jos teillä on onnen kanssa epäselvyyttä,
menkää sosiaalihuoltoon!"

Tähän oli kaveri tokaissut muina miehinä että,
en usko, eikä se usko muuten sossukkaan.
Laitappa tuo sama paperille,
niin vien sen mukani huollon sakille.

Virkailija oli raapustanut paperille
että onni ei missään tapauksessa ole este,
eikä vaikuta etuuden saamiseen.
Niin sanoo pykälät.
Loppuun oli paukauttanut leiman
ja rutaissut nimikirjaimet kaiken hulvatun varalta.

Miekkonen menikin,
se virkailijan kirjoittama vakuutus kourassa seuraavalle luukulle
ja ilmoitti että lottovoiton takia tuli vähän ryypättyä,
niin että jäi siinä hötäkässä ne etuisuuslaput
ja -liput tyystin täyttämäti.

Kun virkailija aikoi suoriutua poikkiteloin asettumaan,
niin ukuli näytti toisen virkailijan antamaa todistusta
jossa sanottiin ettei onni voi olla esteenä.

Ja niinpä vaan oli työnmarkkinointituet alkaneet
kilisemään taas pankkiautomaattiin
ja siitä kuppilan isännän kassakoneeseen.

++++++

Tähän onnelliseen tapahtumaan Rudolf nukahti
ja kun iltapäivän ollessa jo pitkällä, virkosi,
se ensimmäisenä venytteli eläinten tapaan.
Etutassut maahan ja perää pitkälle taivasta kohden.
Sitten punnerrusasentoon ja hartiat ylös,
vatsa alas suorin jaloin.
Lievästi karkasi anuskaasua ilmakehään,
siltä ei välty jos pelkää liharuokaa mahaansa pakkaa.
Mutta vaaratonta oli, ei siitä vielä ilmasto muuttumaan alkanut.
Ei lämpimämmäksi eikä kylmemmäksi.

Siitä kapsahti pystyyn ja haisteli ilmaa, kuunteli,
käänteli silmämuniaan, väänteli päätään.
Mietti että millekkä sitä oikein alkaisi,
jatkaisiko lampsimista täällä metsiä pitkin,
vai ujuttaisiko tienposkeen ja inimisten ilimolle.
Yrittäisi vaikka välillä autokyytiä.

Kapusi siirtolohkareen päälle ja alkoi kuuntelemaan.
Lännen puolesta kuului tuttua kohinaa.
Siellä menisi tie. Ja kyytejä.

++++++

Ruodolf tarkasteli maisemaa ja huomasi sen levolliseksi.
Loikkasi kiveltä ja alkoi edetä varjojen
ja kasvillisuuden huomassa tien suuntaan.
Tunnin päästä oli jo pikavuoron pysäkillä, peukaloa nostamassa.
Viitisen sataa kiireisintä paahtoi pysähtymättä,
sitten pysähtyi eräs vanhahko ja ystävällinen rouvashenkilö,
kai sosiaalityötekijä, kun otti säälistä kyytiinsä.
Kurotti takapenkiltä jätesäkin ja käski asettua siihen
ja vasta sitten penkille.

Eipä paljon kysellyt, nimen ja minnekkä matkalla.
Ja oliko vaarallinen, hällä on pistooli penkin alla.
Kun sai tietää, että kysessä oli ihan vaan tavallinen iniminen
joka oli pikkuhiljaa muuttumassa ehkäpä sudeksi, tieto piisasi.
Nainen kaivoi pistoolin ja naksautti varmistimen päälle
ja painoi kaasua..

Ajelivat äänettä Mikkeliä kohti.
Otavan seutuvilla rouva sanoi jäävänsä kaupunkiin asioitaan hoitamaan,
mutta että veisi otuksen ohitustien Juvanpuolipäähän.
Siitä olisi hyvä jatkaa matkaa.
Jos sattuisi tienposkessa vielä olemaan
kun hän pääsee herroista eroon,
niin ottaa autoon ja antaa kyydin Siilinjärvelle saakka.

Rudolf jäi levitykselle ja rouva kaarsi takasin Mikkelin suuntaan.
Tovin aikaa pähkäili siinä tilaansa ja tolaansa.
Lähti sitten astumaan tienposkea Juvan suuntaan,
peukaloa väliin nostellen,
väliin vain tiukkaan jalkaa toisen eteen asetellen.
Hämärää kohden.
Asetteli eletyn elämänsä palikoita ehdampaan järjestyksen.
Saattoipa muutaman vistomman nakata tienraviinkin.

Jossain Mikkelin pohjoispuolella,
muuatta pientä harmaata kylää illanhämyssä lähestyessään,
kohtasi konttaamalla kotiinsa suunnistavan harmahtavan ukulin.
Se kohotti raskasta päätään Rudolfin hokatessaan,
sen verta oli vielä älliä tallessa.
"Hehö! Mikäääääs otuuuuuus seeeee sie olet?"

Rudolf joka oli Kohtalon muuntautumispilailussa jo täysillä mukana
arveli että tätä parantumattomalta juopolta näyttävää ja tuoksahtavaa,
kelpaisi ehkä hiukan jutskata.

Arveli että kerran hän alkaa sutta muistuttaa jo liki,
niin miksipä hänkin ei sitten,
kun kerran Kohtalokin siihen antautuu, pelleilisi tilkkasen.

Siispä vastasi vastaantulijalle olevansa henkiolento
ja ihan sillä töin vain että onnettomille inimisille toivomuksia heittää,
noin, tuosta vaan lonkalta.
Ihan muina töinään.

- Eeeeelä ppeeeerkelen kuijjuuuni puijjoooo,
nä ssaatana mikkää henki ole. Joku kummitukse ruato.
Taijat ite piä piru olla?
Ettet vuan suatana ou polliitikon ketkula?

- Eipä kun ihan oikeesti henki olen.
Mulla on sulle kolme toivomusta,
että annahan kielen laulaa.

- Jaaaa-a, ettäkö kolome toivomusta?
Kolomeko se sano?

Korjaa hattuaan, asettelee solmiota ja ojentaa tukkaansa...
- No ihan ensinnä toevon
että ikuna ei ennee wiina lopu miun elläissän.
Onnistuuko muka? H-häh?

- Niin - juu! Ja sitten? Seuraava?

- Kuuleha henki, tämä puuha se on semmosta täöspäevästä hommoo,
ettei tässä paljon ehi akkojen perrään kuikuilla,
  etennii niihen perässä juosta ravata.
Jotta jospa hoetelet mulle loppuiäks akkaseurroo.!

- No mikä ettei? Wielä olisi yksi jäljellä!

Anhiton juoppo raapii korvallistaan,
jo päällepäin käy että humeetti pörrää täysillä.
Tulosta ei vaan tunnu tulevan.

- Niin , se yksi vielä, minulla tässä vähän hoppua pukkaa!

- No saakutti! Onpahan waikeva keksivä.
Ei tässä muu nyt aata.
Minä otan sitten vielä yhden semmosen leekopaketin
josta suap rakennettuva ikiliikkuvan
sekä ihan vain varmuuven vuoks vielä yhen pikkukossun!

Rudolf lupaa toimittaa tavarat kotiin,
mikäli ukuli milloin selviää sinne saakka.
Nostaa kättä silmäkulmaan ja lähtee lompsimaan pitkin tietä.

Ukko huutaa perään:
"Kuule henkiotus!
Saisitko jo ehken seitsemään mennessä touhuttua?
Ainahi sen pikkukossun?"

Rudof asettaa tassut torveksi suulleen:
"Saattaa mennä tunnilla yli,
kun en tiijä onko seuraavalla huoltoasemalla niitä ikiliikujia,
kaikkea muutahan sieltä kyllä taitaa jo nykyään löytyä!"

Viheltelee kulkiessaan Kahta kisälliä.
Kun huomaa viitan sojottavan Pakinsydänmaahan,
astuu sille tielle ja haihtuu hiljalleen näkymättömiin.



Seitsemäs luku

Levännyttä on hyvä käskeä, sanoo wanha sanalasku.
Hukka jolkutteli kirkonkylää kohden. Hiukoi kyllä jo hiukan,
suomalais-ugrilainen metsänhoitopolitikka
se imee mehut luonnon elävästä. Jo mietiskelemällä.
Ei tarvitse edes käpälää metsään pohjalle laskea.

Vaikka osaisiko sitä enää itseään luonnonlapseksi kutsua,
se miettii taivaltaessaan,
kun tuo Kohtalo alkoi tuolla käsin piruilemaan.
Sen verta alkoi muuntuminen hukkaankin jo vaikuttaa,
että alkoi vaivata päätänsä inimisen kaltaisen otuksen tavoin.
Kaikenmaailman jonniijoutavilla höpötyksillä.

Juosta hölkytti tien vasenta syrjää,
hokasi salaman pirstoman puun ja törröttävän kannon.
Loikkasi syrjemmälle ja kusaisi viestin kantoon.
Otti muutaman askeleen
ja kun kohdalle sattui sopivan oloinen alusta,
niin laskeutui köntsälleen huilimaan.

Alkoi siinä päässään pyörittelemään äsken kehkeytynyttä
ajatusta muuttumisestaan inimisen suuntaan.
Että kauanko tuohon kertakaikkiseensa menisi aikaa
ja millä sitä sitten mittaisi,
jotta minkä sortin vehviläinen muunnoksesta tulikaan.
Tuliko minkään sortin kelvollista eläjää?
Onko heti lopetettava vai antaako elää.

Ja kuka se olisi tuomarina?
Hyvin olisi tähellinen se virka elämän kannalta.
Ei siihen varmasti mitään politikkaa osaisi päästää,
vaatisi vielä ne kolmekymmentä hopearahaansa tuomiosta.

Kyllä se perhana tämmöinen elämän kysymys vaatisi
itseänsä presidenttiä virkaa hoitamaan.
Jos se sitten kääntäisi peukalon alaskäsin,
punaista mattoa kohti sohottamaan, niin selvä pyy,
Ingen vinst, osta uusin arpa
ja ilman valitusoikeutta.
Jotenkin se tuntuu,
että se kuitenkin hoitaisi sen jutun kohdillensa.
On se sen verran jo laukkonut maailmalla
inimisten oikeuksien perässä.

Hukkanen huilatessaan ja akkiloidessaan
muikisteli ja suikisteli suutaan,
lipoi kieltään niin että sivustakatsoja olisi saattanut luulla,
jos kohdalle olisi sattunut,
jotta nauraa tuo peto piru nyt siinä partaansa,
sunnittelee siinä ilkiöntöitä
ja etukäteen jo niille hirisee itsekseen.

Susi siinä kuitenkin vaan kohtaloaan mietti,
myhäili, josko jo pysähtyisi ensimmäisen metsälammen kohdalle
ja alkaisi tyvenen pinnan kuvajaisesta tähystellä itseään
ja etsisi vikoja. Väänteleisi ja käänteleisi,
yrittäisi nähdä taaksensa.
Jos ei vikaa löytäisi,
rojahtaisi partaalle ja alkaisi niitä keksimään.

++++++

Kestäisi vielä vuosia sudelta, inimisen kaltaiseksi muututtuaan,
ennen kuin se tajuaisi,
ettei se koskaan voisi nähdä itseään kokonaisena.
Ei se hevillä käsittäisi,
että on ikuisiksi ajoiksi tuomittu näkemään itsestään vain puolet.

Se on inimisen taakoista yksi.
Puolet näkee, toisen puoliskon suhteen on luotettava
muiden silmiin ja makuun sekä arvostelukykyyn.
Eläimillähän moista iestä ei ole hartioillansa.

Mutta inimiselle,
jos se ei pysty elämään tasapainoista elämää
sen tiedon varassa, että myös toinen puolisko itsestä on kunnossa,
siitä tulee ennenpitkää vaikeuksia.

Sitä alkaa vatvomaan asiaa,
se pahkeinen arkaa repiä itsetuntoa,
murentamaan itsevarmuutta,
rappeuttaa lopulta itsekunnioituksen
ja alkaa kasata epäilyksen julmaa kaapua ylle.
Näkymättömäksi ikeeksi harteille.
Sellaiseksi painolastiksi joka lyyhistää alun saatuaan
wahvimmankin otuksen.

Tuo se onkin se inimisen onnentunteen vastapaino.
Hinta siitä, että inimisellä on äly ja kyky ajatella,
toisin kuin elukoilla jotka toimivat vaistolla
ja pelkän kokemuksensa opettamina.

Yksin ollessaan iniminen usein sortuu moisia miettimään
ja monesti silloin, kun jotakin rankkaa on elämässä tapahtunut.
Ukko jättänyt tahi akka, sukua kuollut, potkut työstä jne.

Kyllä inimiselle ajattelukyky, järki, on antanut paljon hyvää,
mutta älyn kylkiäisinä saadut tunteet ovat se asia
joka saattaa inimisen kuin inimisen kiipelin ja pinhuusiin.

Hyvinkin selväpäisenä pidetty epeli saattaa ihastuneena
tai vihastuneena tehdä hyvin monimutkaisia munauksia
joita sitten harmittelee joskus päänsä kipeäksi.
Joskus koko lopunelämäänsä.
Siitä osaa tulla semmonen viheliäinen pääntauti
tai jotakin komplikaatioita ja sen semmosia.
Toimintakyky hiipuu ja raakkiläjään nostetaan kylmästi
odottelemaan kuumaan Manalaan pääsyä.

Kertoja tässä vaiheessa huomattaa sivusta sudelle tunteista,
että vaikka ne inimiselle tuovatkin mielihyvää ja levollista oloa,
ovat ne samalla myös vastus ja taakka,
nurinniskoin kääntyessään,
kun ne lamaannuttavat inimisen elon tyystin joutavaksi.

Joillakin inimisillä tosin on kyky sulkea
joku koskettava asia kokonaan pois,
sammuttaa niin sanotusti lyhty, puhaltaa sammuksiin.
Heitä kuvataan muiden inimisotusten keskuudessa kylmiksi,
oudoiksi, tunteettomiksi jopa pelottaviksi,
vaikka muuten olisivat hyvinkin mukavia ja lupsakoita.
Ovat omituisia.

++++++

Hukka sotkeutuu kertojan sanomisiin:
Mutta nehän ovat vain eläimen kaltaisia.
Sellaisiahan juuri olemma me eläimet.
Kun ei ole meillä älyä,
niin ei ole meillä samanlaisia tunteita haittana
kuin teillä inimisillä.

Ei eläin koskaan voi tehdä väärin. Eikä myöskään oikein.
Jos meikä ei tapa, kuolen nälkään, jos tapan, en kuole.
Kuolenpa sitten johonkin muuhun, vaikka tuliluikun kuulaan.
Kuolema on sellainen pykälä,
että ei sitä elukan päässä mietitä.
Se on vain inimiselle taakka. Sekin.

Ei meillä ole päähän taottuna koneistoa joka suhkuttaa:
Näin on oikein ja näin on väärin.
Tee niin taikka näin.
Teistä jotkut höyrypäät haaveilevat luonnonlapsen olotilasta,
runoilevat, laulavat, uneksivat,
vaikka koko homma on tuomittu epäonnistumaan.
Teillä on inhimillisyys.

++++++

Hyppää siitä kesken kertojan kanssa keskustelun
ja lähtee suorimaan kylää kohti.
Väkisinkin pakkaa nyt tassut viemään jo inimisten pariin.
Kohtalo panee töppösiin vauhtia.
Iskee humeettiin uuden ajatuksen ajatuksen päälle.
Painostaa kovin inimiseksi.

Susi tekee joskus kuin koirakin, kapsahtaa jaloillensa,
eikä kerro inimiselle että minkä Hiijen takia.
Se sitten osaa vaivata inimistä.
Se tuntee jotenkin itsensä huomaksi...

Saakuttilainen!
Pian se hoksaa ajatuksissaan juosseensa
liki laitimmaisia talonröttelöitä.
Loikkaa hopulla syrjään
ja katselee vesakon suojasta itselleen suoja- ja tarkkailupaikan.
Näreen pitkät alaoksat ulottuvat sen verta pitkälle,
että antavat suojaa jos vaikka alkaa sataa tihuuttamaan,
päälle pikkuhiljaa lipuvassa hämärässä.

Ei tässä parane kylälle suoraa päätä tolvata,
ovat pian tuliluikkujen kera perässä.
Katsellaan, kuunnellaan, iniminen on tavallisesti niin tyhmä,
että kyllä niistä joku jonkun virheliikkusen tekee.
Ei tässä hoppua.
On se saatana mahalaukku sen verta rankan kuurin ankaran
talven aikana käynyt,
ettei se nyt muutaman tunnin vartoilusta ala millesikkään.

Näin se vielä hukalla entinen elämä,
heti sijan ottaa kun on elintoimintojen ylläpidosta kyse.
Ei lamaannu paikoilleen odottamaan armoa, ei kuoliniskua.
Ei taivu eikä nöyrry vaikka kunnioittaa vahvempaansa
sitten kun on tositarvis.

Kylällä on vähäistä maalaiskylän asiointiliikettä,
kaupanovi käy harvakseltaan,
ukko sieltä taikka akka muovipussiensa kera astuu ulos
ja lähtee tavarat pyörän sarveen ripustettuna
tahi takariksillä taluttamaan pyörää kotiansa kohti.

Joku vanhempi ukko kaartaa ovesta nurkan taitse
mäyräkoiraa kainalossa haalaten.
Kultasepän nurkalta erkanee kaksi harmaanoloista kaveria
jotka määrätietoisesti suunnistavat mäyräkoiramiehen perään.

Jotenkin hukalla kaikki loksahtaa vain kohdalleen,
se hieman hätkähtää ja murahtaa itsekseen.
Perhana, tämähän on se Kangaslammin pitäjä.
Täällähän ne ampua losautti sen velipojan pojan toissa syksynä.
Syyttä suotta.
Kuolemallako sitä on rangaistava jos omasta evästään
käy palan nappaamassa.

Oli nuori susi hirviporukan ukoilta napannut hirvenlihaköntän
kun olivat selkänsä kääntäneet.
Vaan oli joku sivusilmällä nähnyt
ja siitä oli heti jahti päälle saatettu.

Kolmenollakasilla muuan sitten lähättänyt surisevan
hehkuvaisen pojanpojan otsaluuhun.
Sen suolla pakoon  loikkiessa hirvenlapaa suussa roikottaen.

Eipä siinä sitten kahta puhetta.
Todistajat oli miehissä sovittu, nimetty ja vannotettu.
Susi pantu päälle käymään ja siihen itsepuolustukseksi ammuttu.
Nimesmies oli sitten kutsuttu
ja tämä vähin äänin kuulustelut tehnyt
ja toivonut että juttu hautautuisi muiden virkavirheiden mukana
ö-mappien sekaan ja unholaan.
Yhtä sutta nyt saatana kukaan kaipaa.

Mikä-mikä-mikä ihana tuoksu tavoittaa kuonon kärjen?
Salaman se terästäytyy, teräksiset jänteet virittyvät,
adrenaliini kohisee suonissa.
Jaa-a, vai niin, tuolla akka roikottaa lampaanviulua savustamosta ulos
pyykkitelineen ristikolle jäähtymään.
He-heeh, toisenkin nostaa siihen ja kolmannenkin.